Muuttoliikkeitä on tutkittu monella eri tieteenalalla, eri tasoilla ja erilaisista ajallisista näkökulmista. Muuttoliikeilmiön tiivistäminen yhden teorian alle on osoittautunut mahdottomaksi.
Muuttoliiketutkimuksen uranuurtaja oli englantilainen E. G. Ravenstein. Hänen kehittämänsä 11 lakia pätevät vielä tänäänkin. Lakien mukaan:
- Pääosa muutosta suuntautuu lähellä olevalla paikkakunnalle.
- Muuttoliike etenee vaiheittain.
- Pitkän matkan muuttajat suosivat kaupan ja teollisuuden keskusta.
- Osa muuttajista palaa takaisin.
- Kaupunkilaiset muuttavat vähemmän kuin maaseudun asukkaat.
- Naiset ovat muuttoalttiimpia kuin miehet.
- Muuttajat ovat useimmiten aikuisia, mutta perheet muuttavat harvemmin.
- Suuret kaupungit kasvavat enemmän muuttoliikkeen kuin luonnollisen väestönkasvun vuoksi.
- Muuttoliike voimistuu teollisuuden, kaupan ja kulkuyhteyksien parantuessa.
- Pääsuunta on maatalousalueilta teollisuuden ja kaupan keskuksiin.
- Muuttoliikkeen syyt ovat yleensä taloudellissia.
Muuttoliikkeen syitä voidaan tarkastella sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta. Syy-käsite voidaan rajata tarkoittamaan vain yhteiskunnallisia taustatekijöitä, mutta hyvin usein sitä käytetään yleisterminä, joka sisältää yhteiskunnallisten vaikuttimien lisäksi yksilölliset vaikuttimet.
Tarpeet ja hyvinvointi teorioiden lähtökohtana
Muuttamalla ihmiset tyydyttävät perustarpeitaan ja parantavat hyvinvointiaan. Abraham Maslow kehitti 1940-luvulla luokituksen ihmisten tarpeiden luokitteluun. Luokituksessa ylimpänä olevia tarpeita pystytään tyydyttämään vasta kun alempana olevat perustarpeet on tyydytetty. Tarpeista on kehitetty muitakin luokitteluja. Kaikille on kuitenkin yhteistä kolme pääluokkaa: aineelliset, sosiaaliset ja henkiset tarpeet.
Perinteisissä teorioissa muuttoliikettä on pidetty rakenteellisena reaktiona työmarkkinoiden epätasapainoon tai yksilölliseen kustannus–hyöty-analyysin perustuvana ratkaisuna. Todellisuudessa tekijät ovat monimutkaisempia.
Tarpeiden tyydytystä on empiirisissä tutkimuksissa vaikea mitata, joten niiden sijasta on tutkittu toimintaresursseja. Niitä ovat esimerkiksi tulot, omaisuus, koulutus, terveys, sosiaaliset suhteet ja turvallisuus.
Resurssinäkökulmaa on sovellettu niin sanotuissa inhimillisen ja sosiaalisen pääoman teorioissa. Niillä on selitetty korkeasti koulutetun väestön maastamuuttoa ja jälkimmäistä paluumuuton sekä maaseudulle kohdistuvan muuton selittämiseen.
Taloustieteen näkemyksen mukaan hyvinvointi perustuu erilaisiin pääomiin. Niitä ovat luonnonvarat, taloudellinen pääoma, fyysinen pääoma (koneet, laitteet yms.) ja inhimillinen pääoma. Sittemmin myös sosiaalinen pääoma.
Taloustieteen näkökulmasta muuttaminen on investointi osaamiseen ja sosiaaliseen verkostoitumiseen. Ihminen parantaa taloudellista, henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia.
Ihmisen ikä ja elämänkaari ovat vahvasti sidoksissaa muuttaneisuuteen (Rossi 1950). Elämänkulkunäkökulma onkin ollut yksi suosituimmista yksilötason selitysperusteista. Puutteena näissä selitysmalleissa on ollut kuitenkin se, että niissä on tarkasteltu etupäässä asumisen vuoksi tapahtuvia paikallismuuttoja.
Elinvaihemallit eivät pysty selittämään sellaisia muuttoja, jotka ovat seurausta odottamattomista ja satunnaisesti elämänkaarelle sijoittuvista tapahtumista. Esimerkiksi perheen hajoamisesta, asunnon irtisanomisesta tai työttömyydestä.
Työntö–veto-malli
Niin sanottu Työntö–veto-malli soveltuu hyvin sekä yksilöiden että rakenteellisten ilmiöiden tarkasteluun. Se ei ole teoria, vaan yksinkertainen selitysmalli, joka sisältyy useimpiin muuttoliiketeorioihin. Se auttaa ymmärtämään muuttoliikkeiden perusmekanismeja.
Mallin mukaan muuttokäyttäytymiseen vaikuttaa neljä asiaa: lähtöalueen työntävät, tuloalueen vetävät, väliintulevat ja yksilölliset tekijät. Eri ihmiset kuitenkin painottavat näitä eri tavalla kokemustensa, arvojensa ja asenteidensa mukaan.Lisäksi monet muut yksilölliset tekijät kuten älykkyys, terveydentila, ympäristön arvostukset ja henkilökohtaiset kontaktit aiheuttavat sen ettei päätös perustu aina objektiiviseen työntö- ja vetotekijöiden tarkasteluun.
Päätökseen saattavat vaikuttaa myös väliintulevat esteet kuten pitkä välimatka, muuttorajoitukset, saadun informaation laadu sekä määrä ja muuton taloudelliset kustannukset.
Muuttoliiketeorioiden luokituksia
Douglas Massey on jakanut muuttoliiketeoriat kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeiden alkusyitä. Toisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeitä prosesseina, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä ruokkivia tekijöitä.
Alkusyyteoriat
Perinteisesti muuttoliikkeitä on tarkasteltu niin sanottun uusklassisen talousteorian avulla. Sen mukaan ensisijaiset syyt muutolle on lähtö- ja tuloalueiden erot työvoiman kysynnässä, tarjonnassa ja palkkatasossa. Ilman eroja ei olisi muuttoliikettä, ja muuttoliikkeisiin voi vaikuttaa lähinnä työmarkkinapoliittisilla toimenpiteillä.
Joissakin teorian sovelluksissa muutto on maahan jäävän perheen tai lähisuvun yhteinen strategia. Muutto on investointi, jonka tarkoitus on parantaa koko perheen toimeentuloa lähtömaahan lähetetyillä säästöillä.
Kaksien työmarkkinoiden teorian mukaan muuttoilmiö on kysyntälähtöinen. Muuttoliike käynnistyy kohdemaan työnantajien ja hallitusten aloitteesta. Tavoitteena on työvoiman saamisen lisäksi pitää palkkataso matalana. Maahanmuuttajaväestöä houkutellaan matalapalkkalaloille, mutta korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin palkataan lähinnä kantaväestöä.
Järjestelmäteorioissa muuttoliikkeet ovat maailmantalouden osailmiöitä. Erityisesti tarkastellaan kehittyneiden kapitalistisen maiden ja ei-kapitalististen kehitysmaiden työmarkkinoiden välisiä suhteita. Kansainvälinen muuttoliike syntyy investointien, pääomien ja tavaravirtojen välillä.
Prosessiteoriat
Sosiaalisten verkostojen teoria korostaa muuttajaverkostojen merkitystä muuton kustannuksia ja riskejä vähentävinä tekijöinä. Hallitusten pyrkimykset yhdistää perheitä edistää tällaisten verkostojen syntymistä.
Institutionaalinen teoria painottaa yksityisten ja vapaaehtoisten organisaatioiden asemaa muuttoliikkeen edistämisessä. Muuttavia ihmisiä kuljetetaan, heille järjestetään töitä ja tarjotaan palveluita. Ne ruokkivat laillisten ja laittomien keinoin muuttoliikettä. Viranomaisten on vaikea kontrolloida kyseistä toimintaa.
Syiden kumuloitumisteoria tarkastelee muuttoliikkeitä makrotason ilmiöinä. Muuttoliikkeet aiheuttavat lähtö- ja tuloalueilla erilaisia sosioekonomisia muutoksia, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä. Muutoksia ilmenee tulojakaumassa, maanomistussuhteissa, inhimillisen pääoman alueellisessa jakautumisessa, tuotantorakenteissa ja arvoissa sekä suhtautumisessa muuttoliikkeisiin,
Muuttoliikejärjestelmien teoriassa korostetaan muuttoilmiön globaalia luonnetta. Eri maat muodostavat "muuttoliikejärjestelmiä", joista jokaisella on oma ydinalueensa. Ne voivat olla myös moniytimisiä. Erityisesti muuttajia luovuttavat maat voivat kuulua useampaan eri järjestelmään.
Muuttoliiketeoriat eivät ole siis toisiaan poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä. Osa tarkastelee ilmiötä kokonaisvaltaisemmin ja osa keskittyy vain tiettyihin osa-alueisiin.
Paluumuuton teoria on jäänyt hyvin vähälle huomiolle tutkimuksissa. Paluuta on tarkasteltu pääasiassa yleisillä muuttoliiketeorioilla, jotka korostavat lähinnä taloudellisia motiiveja. Paluumuuton syyt ovat kuitenkin useimmiten tunneperäisiä ja ei-taloudellisia.
Muuttoliiketeoriat sopivat parhaiten taloudellisten ja sosiaalisten syiden selittämiseen. Ympäristöstä johtuvia ja poliittisista syistä johtuvia pakkomuuttoja ei juuri huomioida. Ne ilmeisesti nähdään annettuina ja yksiselitteisinä eikä teorioiden muotoilua pidetä tarpeellisena. Myös siirtolaisuus ja maastamuutto nähdään niin samanlaisina ilmiöinä, että niihin voi soveltaa samoja teorioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti