Väestön liikkuvuus on ollut pääasiassa teollistumiseen ja kaupungistumiseen liittyvä ilmiö. Teollistumisen myötä kasvoi työvoiman tarve etenkin kaupungeissa. Se lisäsi vapaamielistä asennoitumista liikkuvuuteen, joka näkyi myös lainsäädännössä; Useat maassamuuttoon liittyvät rajoitukset poistettiin 1860- ja 1870-luvulla.
Etenkin 1960- ja 1970-luvut olivat suurten muuttojen aikaa. Muuttoliike kohdistui kaupunkeihin ja Ruotsiin, mutta hiljeni hetkeksi sen jälkeen. 1990-luvun laman jälkeen muuttoliike vilkastui jälleen ja on jatkunut voimakkaana siitä lähtien. Yhtenä syynä tähän tosin oli uusi kotikuntalaki, joka salli opiskelijoiden muuttaa asumaan virallisesti opiskelupaikkakunnalleen.
Aikaisemmin kuntien sisäinen muuttoliike oli määrällisesti kaksi kertaa suurempaa kuin kuntien välinen muutto. Kuitenkin kaupungistumisen myötä maassamuutto on muuttunut enemmän kaupunkien väliseksi ja samalla kaupunkien sekä niiden ympäryskuntien välinen liikkuvuus on lisääntynyt. Kehitys on ollut samankaltaista kuin muissakin kehittyneissä maissa.
Toinen länsimaille yhteinen piirre on työmarkkinoilla samaan aikaan olevat työttömät työnhakijat ja avoimet työpaikat. Tätä epätasapainoa on selitetty muun muassa muuttohalukkuuden vähenemisellä. Toisaalta myös työntekijöiden ammatilliset valmiudet eivät ole vastanneet kysyntää ja parantunut sosiaaliturva on vähentänyt muuttopakkoa.
Maassamuuton alueellinen suuntautuminen
Muuton suunta on ollut jo 1940-luvulta lähtien selvä: haja-asutusalueilta taajamiin, maaseudulta kaupunkiin, pohjoisesta etelään ja erityisesti Uudellemaalle.
Maaseudulta muuton ensisijaisena syynä on ollut maa- ja metsätalouselinkeinon vähentyminen. Vuonna 1950 alkutuotannossa työskenteli 45 % työvoimasta ja vuonna 2000 enää 7 %. 1970-luvun alussa väestönkasvun painopiste oli teollisuuskaupungeissa ja niiden esikaupunkikunnissa. Väestönkasvun alueelliset erot kuitenkin tasaantuivat 1970-luvun puolivälissä, jolloin muun muassa öljykriisi sai aikaan nopean teollisuuden sisäisen rakennemuutoksen. Sen seurauksena työvoimaa tarvittiin vähemmän ja perinteiset teollisuusalueet taantuivat.
1990-luvulla väestönkehitys muuttui tappiolliseksi myös sellaisilla alueilla, joissa julkinen sektori oli merkittävä työllistäjä. Kasvavia alueita viime vuosina ovat olleet vain pääkaupunkiseutu ja suurimmat maakuntakeskukset. Uudellamaalla muuttovoitto oli 1990-luvulla noin 80 000 henkeä. Yhteensä Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun seudun muuttovoitto oli 130 000 henkeä. Maaseudun muuttotappio oli noin 65 000 henkeä.
Tulevaisuudessa muuttovoittojen ja -tappioiden oletetaan vähentyvän väestön vanhetessa ja samalla muuttohalukkuuden pienentyessä. Väestön vanhemisen oletetaan alkavan koko maassa vuosina 2020–2025, jolloin kasvavia alueita ovat enää Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seutukunnat. Toisaalta tällöin muuttoliike on lähes ainoa mahdollisuus lisätä väestöä ja työvoimaa alueella.
Maassamuuton taustatekijät ja seuraukset
Maassamuuton kehityslinjat ovat seurausta elinkeino- ja väestörakenteen seurauksista ja niiden heijastumisesta työvoiman tarjontaan sekä kysyntään. Suomessa muutos on ollut OECD-maista Kreikan lisäksi poikkeuksellisen voimakasta. Palveluelinkeinot ovat yleistyneet nopeammin kuin missään muualla.
Pitkään jatkuva suotuisa talouskehitys vahvistaa voimakkaimpia alueita ja heikentää heikoimpia osia. Ennen kaikkea nuoret muuttavat pois muuttotappioalueilta. Väestö keskittyy myös läänien ja aluekokonaisuuksien sisällä, joissa siirrytään suuriin keskuksiin.
Muuttoliike on vähentänyt erityisesti nuorien määrää. Se vaikeuttaa elinkeinotoiminnan uudistumista ja lisää riippuvuutta julkisesta sektorista. Myös kulutuskysyntä vähenee, palvelujen järjestäminen vaikeutuu ja lopulta kuntien tulopohja murenee.
Maassamuutto ja väestön ikääntyminen
Suuret ikäluokat ovat vaikuttaneet paljon Suomen työmarkkinoihin. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä nämä ikäluokat tulevat kuitenkin vanhuuseläkeikään ja työvoiman määrä supistuu, mikä myös vähentää maassamuuttoa.
Nopea ikääntyminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Vuonna 2000 yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä oli 15 % ja vuonna 2015 noin 21 %. Väestön ikääntyminen kasvattaa huoltosuhdetta, vaikka samaan aikaan lasten ja nuorten määrä lisääntyy. Muuttoliike vaikuttaa suuresti alueiden ikärakenteeseen, koska työikäiset nuoret siirtyy muuttovoittoalueille ja nuoret hedelmällisyysikäiset takaavat muuttovoittoalueiden luonnollisen väestönkasvun.
Maassamuuttajien ominaispiirteet
Muuttoliike on valikoivaa ja muuttajien ominaispiirteet heijastavat yhteiskunnassa tapahtuvia sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. Muuttajat ovat muuta väestöä nuorempia, naimattomia ja korkeammin koulutettuja.
Muuttoalttiusluku ilmaisee kuinka monta muuttanutta on tuhatta keskiväkiluvun asukasta kohti. Se voidaan laskea myös esimerkiksi iän, sukupuolen, koulutusasteen tai jonkun muun muuttujan mukaan.
Suurin muuttoalttius on 20–29-vuotiailla. Tähän vaikuttaa luonnollisesti se, että useat muuttosyyt osuvat tähän ikäkauteen, mutta myös työvoiman kysynnän vaihtelu vaikuttaa voimakkaimmin nuoriin.
Sukupuolten välillä ei ole eroa maassamuuttoalttiudessa. Koulutusryhmistä muuttoalttius lisääntyi 1980-luvulla lukio- ja opistotason koulutuksen saaneilla. Korkeakoulutetuilla vähentyi. 1990-luvulla muuttoalttius lisääntyi kaikissa koulutusryhmissä. Perusasteen koulutuksen käyneillä muuttoalttius on aina ollut vaatimatonta.
Maassamuuton motiivit
Muutto on tavallisesti seurausta monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta ja muuttajien tulkinnat muuttosyistä vaihtelevat paljon. Yksilöllisistä motiiveista ei olekaan olemassa tilastotietoa. Kysely- ja haastattelututkimuksien tulosten vertailu toisiinsa on myös hankalaa, sillä käytetyt menetelmät ja tutkimusotokset ovat vertailukelvottomia. Ne ajoittuvat myös taloudellisten suhdanteiden eri vaiheisiin.
Suomessa on tehty kaksi tutkimusta maassamuuton motiiveista maanlaajuisesti (Söderling 1983 ja 1988, Korkiasaari 1991). Uudemmissa tutkimuksissa kohteet on rajattu alueellisesti tai jollain muulla tavalla.
Sekä Söderlingin että Korkiasaaren tutkimuksissa työhön liittyvät tekijät olivat tärkein yksittäinen motiivi. Asumisen, perhesyiden ja muiden motiivien painotus oli myös samanlainen.
Muuton motiivit vaihtelevat muuttoetäisyyden ja -suunnan mukaan. Lähimuutoissa korostuvat asumiseen ja perhesuhteisiin liittyvät syyt. Kaukomuutoissa työsyyt ovat tärkeämpiä. Kaupunkeihin suuntautuvassa muutossa korostuvat työsyyt. Poispäin muuttaessa taas asumis-, ympäristö- ja ei-taloudelliset motiivit. Sisäisessä muutossa taustalla on nuorten itsenäistyminen, avioituminen ja perhekoon kasvu. Lisäksi myös viihtyisämmän asumisympäristön hankkiminen.
Uuden vuosituhannen muutto liittyy vahvasti oman elämän parantamiseen. Maaseudulle muutettaessa ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole korostunut luonto ja harrastukset, vaan maaseudun katsottiin tarjoavan korkeampaa asumistasoa, elinympäristön laatua, parempia naapurisuhteita ja henkilökohtaista turvaa. Toisaalta myös huonompia palveluita sekä työllistymis- ja uramahdollisuuksia.
Vaikka maaseutua arvostetaan kaupunkia enemmän asuinympäristönä, maallemuutto ei ole tullut uudelleen suosioon. Sen sijaan maaseutuun verrattuna kaupunkiseuduilla paikkakuntaan ollaan tyytyväisempiä asumisajasta riippumatta. Lisäksi maalle muuttavat nuoret eivät näytä kiinnittyvän sinne kovinkaan hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti