Suomen väestö: Maahanmuutto

Perinteisesti maahanmuutto Suomeen on ollu vähäisempää kuin maastamuutto. Ensimmäinen sodanjälkeinen muuttovoittokausi oli vuosina 1971–1974, jolloin valtaosa maahanmuuttajista oli Ruotsin-paluumuuttajia. Toinen voittokausi oli 1980-luvulla, jolloin maahan muutti 120 000 henkilöä, joista 70 % tuli Ruotsista ja heistä suurin osa oli paluumuuttajia. 1990-luvulla muuttotase pysyi edelleen voitollisena, mutta enemmistö muuttajista oli ulkomaiden kansalaisia. Tosin osa inkerinsuomalaisia ja kansalaisuutensa vaihtaneita paluumuuttajia jälkeläisineen. 1990-alun jälkeen pääosa maahanmuuttajista on ollut ulkomaalaista syntyperää.

Suomen ulkomaalaisväestö

Maassa asuvien ulkomaalaisten määrää voidaan tarkastella kansalaisuuden, syntymämaan, äidinkielen tai etnisen alkuperän mukaan. Laittomien siirtolaisten määrästä ei luonnollisesti ole tilastoja, mutta arviolta heitä on muutama tuhat henkilöä.

Vuoden 2004 lopussa venäläiset olivat suurin yksittäinen Suomessa asuva ulkomaalaisryhmä. Heitä oli 26 %. Seuraavina syntymämaina olivat Ruotsi (18 %), Viro (7%), entinen Jugoslavia (3 %), Somalia (3 %), Saksa (3 %), Irak (3 %), Kiina (2 %) ja Iso-Britannia ( 2 %). Ruotsissa syntyneistä suurin osa oli entisiä Suomen kansalaisia tai heidän jälkeläisiään. Venäjällä ja Virossa syntyneistä yli puolet oli inkerinsuomalaisia. Yhteensä ulkomailla syntyneitä oli noin 166 000.

Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna ulkomaalaisryhmien järjestys on hieman erilainen, sillä joissakin ryhmissä Suomen kansalaisuuden saanti on ollut yleisempää. Vuosina 1991–2003 kansalaisuuden saaneita oli lähes 29 000. Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna suurin ryhmä oli venäläiset (25 000 henkeä). Toiseksi eniten oli virolaisia (13 400) ja kolmanneksi Ruotsin kansalaisia (8 000). Seuraavina olivat somalialaiset (4600), jugoslavialaiset (4200) ja irakilaiset (3500).

Viime vuosina Suomessa asuvien ulkomaiden kansalaisten määrän kasvuvauhti on hidastunut. Syynä on se, että yhä useampi maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Nykyisin kansalaisuuden saa vuodessa noin 5000 henkilöä, joka on viisinkertainen 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Vuonna 2004 Suomessa oli maahanmuuttajia noin 160 maasta. Heistä 133 000 oli vieraskielisiä. Suurimpia kieliryhmiä olivat venäjä (37 300), viro (13 800), englanti (8300), somali (8100) ja arabia (6600). Yli puolet ulkomaalaisista asuu Uudellamaalla.

Suomalaisen ulkomaalaisväestön ominaispiirteitä ovat:

1. Inkerinsuomalaiset (25 000 vuonna 2004) ja muut paluumuuttajat, jotka ovat ulkomailla asuessaan vaihtaneet kansalaisuutensa.
2. Suomalaisten kanssa avioituneet ulkomaalaiset (n. 45 000)
3. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat. (Vuosina 1979–2004 vastaanotettiin 24 000 pakolaista, joista vain osa asuu enää Suomessa)
4. Työn, opiskelun tai muun syyn vuoksi muuttaneita ja heidän perheenjäseniään on arviolta 25 000 henkeä.

Maahanmuuttajien ikärakenne on kantaväestöä nuorempaa. Työikäisiä on 77 %, kun suomalaisista samanikäisiä on 67 %. Eläkeläisiä muuttajista on 6 % ja kantaväestöstä 16 %. Vuonna 2004 lapsia eli 0–14-vuotiaita oli ulkomaalaisväestöstä 17 %. Kantaväestössä suhdeluku on 18 %.

Lapsien määrä alkoi nousta 1990-luvulla Suomen vastaanotettua perheellisiä pakolaisryhmiä. Myöhemmin määrä on kasvanut myös perheenyhdistämisten vuoksi. Eniten lapsia on Sudanista (46 %), Somaliasta (36 %) ja entisen Jugoslavian alueelta tulleissa (34 %).

Naisia maahanmuuttajista on hieman yli puolet. Syntymämaiden väliset erot ovat kuitenkin suuria. Filippiineiltä ja Thaimaasta tulleista 80 % on naisia ja Venäjällä syntyneistä 63 %. Egyptissä, Kreikassa, Marokossa, Alankomaissa, Turkissa, Italiassa, Isossa-Britanniassa ja Israelissa syntyneistä 70–80 % on miehiä. Tilastot heijastavat solmittuja avioliittoja suomalaisten kanssa.

Maahanmuuttajien työttömyysaste on yli kolminkertainen kantaväestön työttömyysasteeseen verrattuna. Se on kuitenkin vähitellen pienentynyt. Vuonna 1997 työttömyysaste oli 41 % ja vuonna 2005 29 %. Etnisten ryhmien välillä erot ovat suuria. Pakolaisina tulleista irakilaisista, iranilaisista ja somalialaisista kaksi kolmasosaa oli työttöminä vuonna 2003. Ranskalaisista, kiinalaisista ja yhdysvaltalaisista joka kymmenes.

Maahanmuuttajien kokonaishedelmällisyysluku on hieman korkeampi kuin kantaväestöllä. Somalialaisilla se on kuitenkin 5,1 ja entisen Neuvostoliiton asukkailla 0,8. Hedelmällisyys heijastaa lähtömaiden syntyvyyttä.

Suomessa on kuitenkin vähän muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna ulkomaalaisia. Siihen on kaksi syytä: Suomen taloudellinen tilanne, kulttuuri, kieli ja ilmasto eivät ole tarpeeksi vetovoimaisia ja lisäksi maahanmuuttoa on rajoitettu poliittisesti.

Tuleva siirtolaisuus

Suomessa ulkomaalaisten määrä on kaksinkertaistunut 10 vuodessa. EU15-maiden taso saavutetaan vuonna 2025.

Kolmannes ulkomaalaisista on tullut entisen Neuvostoliiton alueelta. Myös tulevaisuudessa suuri osa saapunee lähialueilta.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat muodostavat nykyisestä ulkomaalaisväestöstä kolmanneksen. Ryhmän koon kehitystä on kuitenkin vaikea ennakoida, koska pakolaisuutta aiheuttavat tekijät ovat arvaamattomia.

Eurooppalaisen siirtolaispolitiikan kehitys

Muuttoliikkeet ovat seurausta taloudellisesta ja poliittisesta päätöksenteosta. Siirtolaisuutta on usein tarkasteltu "kolmen D:n" säännöllä. Säännön mukaan muuttoa aiheuttavat maiden väliset kehityserot (development), väestölliset erot (demography) ja kansanvalta (democracy). Kehityserot liittyvät taloudellisiin eroihin. Muutot suuntautuvat köyhimmistä maista rikkaimpiin. Muuttojen päävirrat suuntautuvat suuren syntyvyyden maista pienen syntyvyyden maihin. Neljännes siirtolaisuudesta liittyy lähtömaiden epävakaisiin oloihin kuten sotiin.

Toisen maailmansodan jälkeinen maahanmuuttoon liittyvä poliittinen sääntely on jaettu kolmeen aaltoon. Ensimmäinen aalto liittyi teollisuden työvoimatarpeisiin, ja se alkoi heti sodan jälkeen kestäen 1970-luvun loppuun. Suomi oli tällöin vielä lähtömaa. Työvoimaa vastaanottavat maat eivät kuitenkin luoneet edellytyksiä sopeutua ja integroitua yhteiskuntaan, vaan maahanmuuttajille rakennettiin pikaisesti asuinalueita, jotka slummiutuivat aikaa myöten.

Toinen aalto alkoi, kun Eurooppaan 1980- ja 1990-luvulla alkoi saapua yhä enemmän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Suomi vastaanotti pakolaisia ensin Vietnamista ja sen jälkeen Somaliasta ja Jugoslaviasta.

Kolmas aalto on niin sanottu aktiivisen maahanmuuttopolitiikan kausi. Taustalla on väestön ikääntyminen ja työvoiman väheneminen. Vaihe on aktiivinen myös Suomessa ja maahanmuuttopolitiikkaa onkin selvästi liberalisoitu vuodesta 2005 lähtien.

Suomen maahanmuuttopolitiikka

Suomen maahanmuuttopolitiikan yksi tavoitteista on edistää osaavan työvoiman saatavuutta. Ei ole kuitenkaan varmaa, että Suomi saa haluamansa maahanmuuttajat. Syitä on useita. Lähialueiden väestö vähenee ja siten samalla siirtolaisuuden. Siirtolaisuus suuntautuu sinne, missä lähtömaiden väestöä jo on. Suomi on pieni ja huonosti tunnettu kohde, jonka on vaikea kilpailla työvoimasta Ison-Britannian, Kanadan ja Yhdysvaltojen kanssa. Esimerkiksi ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä oli vuonna 2005 alle 5000 opiskelijaa. Isossa-Britanniassa opiskelijoita oli vuonna 2003 noin 260 000, Saksassa 240 000 ja Ruotsissa 35 000.

Suomen vetotekijöinä maahanmuuttajat kuitenkin pitävät haastavia työtehtäviä, mahdollisuutta edistää uraa esimerkiksi it-alalla, rauhallista ja turvallista yhteiskuntaa sekä suomalaista hyvinvointipolitiikkaa. Suomesta irrottavina tekijöinä maahanmuuttajat pitävät vähäisiä urakehitysmahdollisuuksia, kaukaista sijaintia, kankeaa työlupakäytäntöä ja arkipäivän rasismia.

Aktiivinen maahanmuuttopolitiikka ei kuitenkaan saa varauksetonta kannatusta Suomessa. Uhkina nähdään maahanmuuttajien vaikea sopeutuminen suomalaisiin instituutioihin, erilaiset perheisiin liittyvät arvot sekä käytännöt ja ettei suomalaiset ole tottuneet kohtaamaan vieraita kulttuureja omalla maallaan. Maahanmuuttajat voivat työllistyä lähinnä matalapalkka-aloille ja siten lisätä tuloeroja. Lisäksi voi olla vaikea perustella maahanmuuton tarvetta työttömille ja pätkätöissä oleville. Uhkien torjumiseksi olisikin pyrittävä siihen, että maahanmuuttopolitiikalla on väestön laaja tuki ja se koetaan edistävän suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä

Maahanmuuuttajien kotoutuminen ja akkulturaatio

Toista maailmansotaa seuranneessa ensimmäisessä aallossa tulijat nähtiin vain vierastyövoimana. Maahanmuuttajat eivät kuitenkaan palanneet kotimaahansa ja vähitellen alettiinkin ymmärtää, että maahanmuuttajat on huomioitava paremmin yhteiskuntapolitiikassa.

Siirtolaisen on opittava sopeutumaan elämänsä uusiin rakenteisiin ja rajoituksiin. Uuden omaksuminen tapahtuu kaksisuuntaisessa akkulturaatio-prosessissa, jossa kulttuurit muovautuvat olleessaan kosketuksissa toistensa kanssa.

Akkulturaatiosta on neljä muotoa:

• Integroituessa maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurinsa, mutta ylläpitää kontakteja valtaväestöön.
• Assimilaatiossa maahanmuuttaja hylkää oman kultuurinsa ja sulautuu valtaväestöön
• Separaatiossa maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurinsa ja pitää etäisyyttä valtaväestöön
• Marginalisoitunut maahanmuuttaja torjuu oman kulttuurinsa eikä hänellä ole myöskään kiinnekohtaa valtaväestöön tai yhteiskuntaan.

Suomessa on havaittu, että suomen tai ruotsin taito, sosiaalisten verkostojen monipuolisuus ja maassa vietetty aika vähentävät syrjäytymisriskiä. Pakolaisina tulleet naiset ovat usein vaarassa syrjäytyä. Myös ikääntyvien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan on vaikeaa. Heillä ei usein ole työllistymismahdollisuuksia eikä lapset välttämättä hoida enää vanhempiaan kuten entisessä kotimaassaan.