Suomalaisen perheenmuodostuksen muutokset koskevat suurimmaksi osaksi avioliittoa. Historialliset lähteet valottavat avioitumista 1700-luvun puolivälistä alkaen. Tällöin naimattomaksi jääminen oli harvinaista ja avioitumisikä alhainen. Samalla kuitenkin alkoi 1900-luvun alkuvuosikymmeniin jatkunut kehitys, jolloin elinikäinen naimattomuus yleistyi ja avioitumisikä nousi. 1930-luvun jälkeen naimattomaksi jäävien osuus pieneni ja avioitumisikä jälleen aleni.
Vaihtelu avioliittojen muodostuksessa liittyi pakkoon perustaa uusi talouskunta avioituessa. Väestön ja tilattomien määrän kasvaessa avioitumismahdollisuudet pienenivät. 1900-luvulla tapahtuneen avioitumisen kasvun syynä oli taas palkkatyön yleistyminen.
Ennen vaihtoehdot liittojen muodostuksessa rajoittuivat kuitenkin vain elinikäiseen naimattomuuteen tai avioliittoon. Elinikäinen avioliitto ei tosin ollut välttämättä kovin pitkäikäinen suuren kuolleisuuden vuoksi. Myös lastensaanti kytkeytyi avioliittoon. Niiden ulkopuolella historiallisessa Suomessa syntyi alle 10 prosenttia lapsista.
Avoliitot yleistyivät 1970-luvulla. Samalla myös ensiavioitumisikä nousi hieman, mutta avoliitot muodostettiin jopa nuorempina kuin avioliitot 1960-luvulla. Vähitellen avoliittojen kesto alkoi myös pidentyä avioitumisen sijaan. Lasten saamisen jälkeen puolisot vielä kuitenkin tyypillisesti avioituivat. Sittemmin myös tämä kytkös on heikentynyt.
Avoliitto antaa puolisoille tilaisuuden tutustua toisiinsa ja harkita, onko avioliitolle riittävän vahvaa pohjaa. Toisaalta tällaisen valikoitumisen tulos ei ole kovin vakuuttava, sillä avioerot ovat kasvaneet merkittävästi kokonaiseronneisuusluvun ollessa 100 avioliittoa kohti 50.
Nykyään avioliitto on menettänyt perinteisen asemansa elämänkulkuun liittyvänä merkittävänä siirtymänä ja perheen perustamisen ensiaskeleena. Historiallisesti katsoen ainutkertainen määrä suomalaisista ei avioidu koskaan. Ihmisten liittohistoriat ovat myös katkonaisempia ja vaihtelevampia.Toisaalta liittojen muodostamisessa on voimakas jatkuvuus. Suomalaiset muodostavat edelleen yleisesti liittoja. Mahdollisesti useitakin kertoja. Yksinasumisen kasvusta huolimatta suurimmat yksinasujien ryhmät ovat nuoret aikuiset ja lesket.
Liitot edustavat jatkuvuutta myös perheenmuodostuksessa. Lastensaanti keskittyy suurimmaksi osaksi liittoihin. Lapsista 80 % lapsista asui edelleen 2000-luvun alussa kahden vanhemman kanssa. Lisäksi yksinhuoltajienkin lapset vuorottelevat kumman vanhemman luona asuvat.
Nykyajan ydinperhe on kuitenkin sosiaalisesti hyvin erilainen yksikkö kuin historiallinen kahden vanhemman ja lapsien perhe. Oleellisin ero on se, että perheen käsite nykyisessä muodossa on peräisin vasta 1800-luvulta. Aikaisemmin koko suku ja talouskunta sukulaisineen miellettiin perheeksi. 1800-luvulla sivistyneistö kuitenkin alkoi puhua perheestä tarkoittaen nykyaikaista ydinperhettä. Perustehtävänä alettiin pitää lastenkasvatusta siveellisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi, jotka halusivat rakentaa yhteiskuntaa ja valtiota. Uusi perhekäsitys korvasi vanhan vähitellen 1800- ja 1900-luvun kuluessa.
Eurooppalaiset alue-erot
Euroopan maat ovat keskeisten perheenmuodostuksen piirteiden osalta kulkemassa samaan suuntaan kuin Suomi. Avoliitot, elinikäinen naimattomuus ja avioerot lisääntyvät. Myös avioitumista ja lasten hankkimista lykätään myöhemmälle iälle. Maiden välillä on osatekijöissä kuitenkin suuria eroja.
Pohjoismaat ovat pisimmällä perheenmuodostuksen muutoksissa. Vertailtaessa Etelä-Euroopan maita keskenään näyttäisi siltä, että myös muut Euroopan maat ovat kulkemassa kohti yhtenäistä perheenmuodostuksen mallia. Toisaalta Etelä-Euroopan ja Pohjoismaiden välinen vertailu ei tue tätä ajatusta. Etelä-Euroopan kehitys on monilta osin edennyt varsin hitaasti. Esimerkiksi avoliitot eivät ole yleistyneet läheskään samassa tahdissa kuin Pohjoismaissa tai läntisessä Keski-Euroopassa. Myöskään avioerojen määrä ei ole yhtä suurta kuin Pohjoismaissa. Eroja selittää ajatus vahvojen ja heikkojen perheiden yhteiskunnista.
Euroopan pohjoisen puolen valtioissa on vahva kollektivistisen yhteiskunnan perinne. Etelä-Euroopan maita luonnehditaan perhekeskeisiksi. Familistisessa yhteiskunnassa perheen etu on tärkeämpi kuin yhteiskunnan tai sen yksittäisen jäsenen etu. Yksilöiden ja perheen etu on yksi ja sama asia. Kollektivisissa yhteiskunnissa yhteisön ja yhteiskunnan etu menee perheen ja sen yksittäisten jäsenien edun edelle. Myös vastuu yksilöistä nähdään eri tavalla.
Jos heikon perheen maassa yhteiskunnan kontrolli perhe-elämään heikkenee, perheen keskinäiset suhteet eivät pidä yllä entisiä perheenmuodostuksen malleja. Tällöin etenkin avioliiton merkitys vähenee, sillä puolisoiden yhteenkuuluvuuden julistamista avioliitolla ei enää pidetä tärkeänä, ja toisaalta avioreron sosiaaliset kustannukset ovat pienempiä. Tämä tulkinta selittää, miksi Suomessa perheenmuodostuksen piirteet ovat muuttuneet nopeasti perhettä ja seksuaalielämää koskevien normien muuttuessa 1960-luvulta lähtien.
Familistisessa yhteiskunnassa perhesiteiden merkitys säilyy yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Siksi niin lapset kuin aikuiset näkevät myönteisenä, että kodista irtautuminen tapahtuu vasta, kun nuorten koetaan olevan valmiita omaan perhe-elämään. Myös avioeron sosiaaliset kustannukset pysyvät familistisissa yhteiskunnissa suurina. Voimakas sitoutuminen perheen hyvään voidaan nähdä myös hedelmällisyyden alenemisen syynä, sillä jokainen syntyvä lapsi koetaan suurena taakkana.
Alue-eroja selitettäessä on korostettu myös naisten asemaa perheissä ja työmarkkinoilla. Siihen vaikuttaa sosiaaliturvan tukimuodot, jotka Pohjoismaissa painottuu nuoriin aikuisiin ja lapsiperheisiin. Etelä-Euroopan maissa yhteiskunnan tukimuodot kohdistuu vanhuksiin.
