George Berkeley (1685–1753)

George Berkeley oli uuden ajan suuria filosofeja. Hän kannatti tietoteoriassa empirismiä ja metafysiikassa subjektiivista idealismia. Berkeley myös vastusti ateismia ja sitä ruokkinutta materialismia.

Berkeleyn tietoteoria pohjaa Locken empirismiin, jonka mukaan tiedonlähteenämme ovat aistiemme havaitsemat ideat. Berkeley oli kuitenkin Lockea äärimmäisempi ja kielsi kokonaan havaintojemme ulkopuolella olevat objektit.

Locken mukaan materian sekundääriset ominaisuudet (esim. väri ja maku) ovat meistä riippuvaisia ja primääriset (esim. ulotteisuus) ovat materiassa itsessään. Berkeleyn mukaan kuitenkin myös primääriset ominaisuudet ovat subjektiivisia. Hän perustelee käsitystään sillä, ettemme voi kuvitella ulotteisuutta ilman väriä: Ruusun ulotteisuus kuvitellaan värin ympäristöön luoman kontrastin kautta.

Empiirisestä tietoteoriasta Berkeley johtaa metafysiikkansa perustaksi subjektiivisen idealismin. Berkeleyn mukaan mitään aineellista substanssia ei ole olemassa ilman havaitsevaa subjektia, sillä kaikki materian ominaisuudet palautuu lopulta subjektin omiin havaintoihin. Olemassaolo on havaitsemiseksi tulemista. Esse est principi.

Berkeleyn monistisessa metafysiikassa on olemassa vain henkisiä substansseja: ihmissielut ja Jumala. Havainnot subjektiivisesta materiasta, passiiviset ideat, tulevat mieliimme Jumalan antamina. Jumala myös tietää ja havaitsee kaiken aistittavissa olevan ja siten takaa säännöllisyyden ja todellisuuden kokemuksen järjestelmällisyyden.

Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716)

Leibniz oli aikansa yleisnero. Hän keksi muun muassa tietokonetta edeltäneen laskukoneen ja differentiaali- sekä integraalilaskennan. Filosofiassa Leibniz muistetaan rationalistina. Hänen pääteoksensa on postuumisti julkaistu Monadologia, jossa Leibniz esittelee metafyysisen järjestelmänsä.

Leibnizin metafysiikan pohjana on monadioppi. Monadit ovat uniikkeja metafyysisiä pisteitä, substansseja, jotka ovat ikuisia ja olleet aina olemassa. Niitä on ääretön määrä ja ne ovat jatkuvassa, Jumalan ennalta asettaman harmonian mukaisessa, liikkeessä. Monadit eivät ole toisiinsa nähden kausaalisessa suhteessa, mutta ne havaitsevat toisissa monadeissa tapahtuvat muutokset enemmän tai vähemmän tarkasti.

Tulkinnat monadien luonteesta vaihtelevat. Perinteisen tulkinnan mukaan monadit ja todellisuus ovat luonteeltaan täysin henkisiä. Ainoastaan mieli voi olla todellinen entiteetti, sillä ulotteisen aineen voi jakaa aina yhä pienemmiksi osiksi. Muurahaiskeon muurahaiset tai ihmisen solut muodostavat aggregaatin, mutta ne ovat aktiivisia vain sikäli kuin niiden yksittäiset osat ovat aktiivisia.

Toisen näkemyksen mukaan Leibniz kannatti näennäisestä idealismista huolimatta realistista kantaa, jonka mukaan henkisten substanssien lisäksi myös elävillä olennoilla, korporeaalisilla substansseilla, on ontologinen status. Niillä on tällöin oltava jotain, mikä antaa niille aidon ykseyden. Leibniz kutsuu tätä metafyysistä voimaa prinsiipiksi, sieluksi.

Monadit on järjestetty hierarkioihin. Yksinkertaisimmillaan monadi on itseriittoinen ja ruumiiton automaatti. Tällaisilta monadeilta puuttuu kyky havaita, tuntea ja muistaa. Niitä ylempänä ovat eläimet ja korkeimpana ihmissielut, jotka eläimistä poiketen kykenevät käyttämään järkeään ja reflektoimaan ajatuksiaan.

Jokaiseen monadiin sisältyy ikuisesti säilyvä täydellinen yksilökäsite, joka sisältää monadin koko historian ja tulevat tilat. Se tekee monadista kuolemattoman ja yhteensovittaa monadien aidon aktiivisuuden ja Jumalan kaiken finaalisena syynä.

Ihmisellä on Leibnizin filosofiassa erityinen asema. Leibnizin ajattelussa ihmissielut toimivat päämääräsyiden mukaan mekaanisista alemmista monadeista poiketen. Niillä on siksi moraalinen persoonallisuus, joka tekee ihmisestä kelvollisen toimimaan Jumalan tahdon välikappaleina.

John Locke (1632–1704)

John Locke oli uuden ajan filosofian vaikusvaltaisimpia henkilöitä. Locke on erityisesti tunnettu hänen yhteiskunta- ja tietoteorioistaan. Locke esitti myös vaikutusvaltaisen näkemyksen persoonan identiteetistä, tahdonvapaudesta ja kielestä. Metafyysisiä pohdiskeluja Locke piti harha-askelina, erityisesti skolastiikkaa, ja keskittyi sen sijaan mielenteoriaan.

Locken valtioteoria on vaikuttanut suuresti Ranskan vallankumoukseen, Yhdysvaltojen perustuslakiin ja modernien valtioiden syntyyn. Hänen pääteoksiaan ovat poliittista filosofiaa käsittelevä Two Treatises of Government ja yleiseen filosofian alaan kuuluva An Essay Concerning Human Understanding.

Tietoteoria ja ideat

Ideat olivat ajan muiden filosofien tavoin Locken ajattelussa keskeistä. Lockelle ideat ovat sitä, mitä mieli käyttää ajattelussa. Ne muodostavat ajattelun sisällön, joita voi kuvailla substantiiveilla, adjektiiveilla ja verbeillä. Ne eivät kuitenkaan ole pelkkiä ulkoisia olioita muistuttavia kuvia, vaan myös ajattelun välittömiä kohteita, tietoa ulkoisten olioiden olemassaolosta.

Locken tieto-oppi on Descartesin perintöä, mutta se eroaa kuitenkin rationalistien näkemyksistä. Locke kieltää synnynnäiset ideat ja kyvyn käsittää maailmaa sellaisena kuin se on. Locke on käsite-empiristi: ajatuksissa on sisäisiä rakenteita, mutta materiaali tulee havainnoista.

Toinen Locken ero rationalisteihin on hänen käsityksensä mielen itsensä toiminnoista. Locke ajatteli, että mielen sisäisen aistin eli reflektion synnyttämät ideat ovat vain osa aistihavaintoa eivätkä ne paljasta ajattelun perimmäistä luonnetta. Ne eivät ole järkeilyn kautta hankittua ehdottoman varmaa tietoa synnynnäisistä ideoista, jopa täydellisestä Jumalasta, kuten rationalistit ajattelivat.

Ideat voivat olla joko yksinkertaisia tai niistä koostuvia yhdistettyjä ideoita. Ideat tulevat mieleemme kokemuksen kautta materian sisäisten ominaisuuksien synnyttäminä.

Materian ominaisuudet voidaan erotella primäärisiin ja sekundäärisiin. Primääriset ominaisuudet, kuten ulotteisuus, muoto ja liikkuvuus, ovat kappaleessa itsessään ja ne synnyttävät meissä yksinkertaiset ideat. Sekundääriset ominaisuudet ilmenevät suhteessa havaintoon. Ne ovat mielestä riippuvaisia ja ainoastaan kykyä ilmetä meille tietyllä tavalla, esimerkiksi makuna. Ominaisuudet voidaan erottaa tutkimalla luonnontieteiden metodeilla pienistä hiukkasista eli "korpuskulaareista" koostuvaa materian rakennetta.

Yhteiskuntafilosofia

Locken yhteiskuntafilosofiaa käsittelevä kirja Two Treatises of Government jakaantuu kahteen osaan. Kirja on suunnattu kuninkaan absoluuttista valtaa kannattavien rojalistien pääideologia Robert Filmeriä vastaan.

Kirjan ensimmäisessä osassa pyritään kumoamaan Filmerin argumentit monarkiasta ainoana oikeutettuna hallitusmuotona. Locke pyrkii seikkaperäisesti osoittamaan ettei Raamatusta löydy perusteluja sille, että Jumala antoi Aatamille ja kuninkaalle periytyneen absoluuttisen vallan.

Kirjan toisessa osassa Locke esittää teoriansa poliittisen vallan alkuperästä, luonteesta ja rajoista. Se on rakennettu vastaamaan Filmerin esiintuomiin ongelmiin hänen aikalaistensa yrityksistä johtaa poliittinen valta ja omistusoikeus ihmisten keskinäisistä sopimuksista.

Keskeisin toisessa osassa esitetty argumentti on, että ihmiset ovat luonnostaan vapaita ja samanveroisia, sillä ihmiset ovat Jumalan luomia ja siten velvoitettuja noudattamaan Jumalan asettamaa luonnollista moraalilakia. Poliittisen vallan alla voi olla vain, jos ihminen on antanut sille suostumuksensa.

Luonnontilassa vallitseva moraaliperiaate on jumalan asettama, mutta järjen löydettävissä. Sen keskeisin periaate on suojella omaa elämää sekä toisten elämää silloin kun oma elämä ei ole uhattuna. Ihmisillä on tätä luonnollista lakia noudattaessa kaksi subjektiivista oikeutta suhteessa toisiin ihmisiin: oikeus järjen sekä moraalilain ohjaamina toimia itsenäisesti ja oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Velvollisuus suojella toisten elämää antaa oikeuden myös rangaista luonnollisen lain vastaisesti toiminutta kolmatta osapuolta.

Luonnollinen vapaus ja tasaveroisuus ovat Lockelle juridisluonteisia ja rankaisuoikeuteen liittyviä käsitteitä. Ihmisten välillä olevat ei-juridiset eriarvoisuuden muodot, kuten korkeampi ikä, syntyperä tai poikkeukselliset kyvyt, eivät edellytä suostumusta. Ne kuitenkin velvoittavat ihmisen osoittamaan kuuliaisuutta ja kunnioitusta niitä kohtaan, joilta eriarvoisuus on peräisin. Tällöin ne ovat luonteeltaan moraalisia ja yhteensopivia luonnollisen tasaveroisuuden kanssa.

Locke vastustaa myös monarkin etuoikeutta verottaa eliitin käsiin keskittynyttä yksityistä maaomaisuutta. Locken mukaan Jumala on alun perin antanut maat ja sen antimet yhteisiksi, joista jokainen on luonnollisen lain mukaan oikeus nauttia oman tarpeensa verran. Locke ratkoo kirjassaan Filmerin esittämän ongelman maiden yhteiskäyttöön antamista puoltavassa argumentissa.

Filmerin mukaan yhteisessä omistuksessa olevat maat ovat ongelmallisia jo siksi ettei kukaan voi poimia edes yhtä tammenterhoa loukkaamatta toisen oikeuksia samaan pähkinään. Locke pitää ongelmaa todellisena ja tarjoaa ratkaisuksi työtä, jolla on erityinen moraalinen kyky muuttaa maata ja sen antimia yksityiseksi.

Harvoille keskittyneet maanomistusoikeudet ja suuret varallisuuserot ovat kuitenkin Locken mielestä oikeutettuja rahatalouteen siirtymisen vuoksi. Puolivahingossa keksityn rahan käyttöönotto mahdollisti maanviljelystä jääneen ylijäämän vaihtamisen pilaantumattomaan kultaan ja hopeaan. Näin ahkerimmat saivat oikeuden ja motivaation viljellä laajempia maita. Hiljalleen tilojen ja väestön kasvaessa kaikille ei kuitenkaan enää riittänyt maata. Sekään ei ollut luonnollisen lain vastaista, sillä ihmisten oli mahdollista saada elantonsa myymällä palveluksiaan muille.

Luonnollisesta laista huolimatta poliittiset yhteisöt ovat Locken mielestä tarpeellisia, sillä kaikki eivät vaivaudu pohtimaan moraalilakia ja ihmiset ovat muita tuomiessaan helposti puolueellisia ja liian kiivaita. Poliittinen yhteisö korjaa nämä ongelmat säätämällä selkeät lait ja asettamalla tuomarit ratkomaan kansalaisten kiistoja.

Poliittisen yhteisön perustamiseksi tarvitaan kaksi askelta. Ihmisten pitää luovuttaa luonnolliset oikeutensa uudelle kollektiiville ja yhteisön jäsenien pitää valita itselleen hallitusmuoto sekä perustaa lainsäädäntöelimet. Hallitusmuoto pitää valita enemmistön tahdon mukaisesti.

Valitun hallitusvallan ei ole kuitenkaan koskaan oikeutettua olla absoluuttista ja rajoittamatonta. Se olisi ristiriidassa poliittisen yhteisön päämäärän kanssa, sillä ihmiset ovat perustaneet poliittisen yhteisön suojellakseen henkeään, vapauttaan ja omaisuuttaan. Lisäksi ihmisen joutuessa konfliktiin monarkin kanssa, hänen asemansa on huonompi kuin luonnontilassa, jossa on oikeus suojella omaa henkeään. Ihmiset eivät myöskään voi luovuttaa hallitusvallalle kuin heidän omia luonnontilassa vallitsevia oikeuksiaan; Ihmiset kuuluvat Jumalalle, joka on myös asettanut heidän velvollisuudeksi suojella omaa henkeään.

Hallitusvallan oikeus hallita ei ole luonteeltaan sopimuksellinen, vaan se nojaa kansan enemmistön luottamukseen. Jos hallitusvalta loukkaa luonnollista lakia, valtiollista lainsäädäntöä tai yhteistä hyvää sen käyttäjistä tulee tavallisia kansalaisia ja heidän vallankäytöstä pelkkää oikeudetonta väkivaltaa muita kansalaisia kohtaan. Tällöin kansalla on oikeus tehdä vallankumous ja rangaista  luonnollisen moraalilain oikeuttamana hallitusvallan käyttäjiä.

Ihminen voi kuitenkin olla absoluuttisessa valtasuhteessa toiseen ihmiseen. Tällöin kyse on despoottisesta valtasuhteesta eikä poliittisesta suhteesta. Locken mukaan ihmisen saa orjuuttaa, jos hänet on voitettu oikeutetussa sodassa. Voittajalla on oikeus surmata hävinnyt osapuoli, mutta hän voi myös jättää henkiin hävinneen osapuolen, mikä antaa oikeuden vastapuolen elämään.

Nationalismi ja etnisyys

Nationalismi on Ranskan vallankumouksen ja modernien kansallisvaltioiden yhteydessä syntynyt ideologia. Se korostaa historiallisesta ja myyttisestä menneisyydestä rakennettua kansallista identiteettiä, johon liittyy erilaisia positiivisia ja negatiivisia tunteita herättäviä merkkejä ja kertomuksia.

Nationalismissa esimodernien etnisten yhteisöjen merkit valjastetaan uuteen käyttöön uusilla ja alkuperäisestä poikkeavilla merkityksillä. Yhteistä identiteettiä rakennetaan myös tulkitsemalla historiankirjoitusta viattomien uhrien asemasta, vaikenemalla ulkomaisista vaikutteista, mustamaalaamalla ulkoryhmän jäseniä, paheksumalla muihin tahoihin kohdistuvaa uskollisuutta ja  esittämällä menneisyyden henkilöitä moderneina nationalistisina sankareina.

Nationalismi voidaan määritellä myös ideologiana, jossa vaaditaan valtaa pitävän etnisen ryhmän jäsenille kansallisvaltiota. Etnisyys- ja nationalismikäsitteet ovatkin sukua toisilleen, mutta on olemassa valtioita, joita ei ole rakennettu etnisyyden varaan ja tasa-arvoisten etnisten ryhmien varaan rakennettuja kansakuntia. Nekin herättävät silti isänmaallisia tunteita ja uskollisuutta valtiolle.

Etnisyys on moniulotteinen ilmiö. Sitä voi kuitenkin luonnehtia sosiaalisina prosesseina. Kulttuuristen tai yksilöiden ominaisuuksien sijaan etnisyys on olemassa suhteessa johonkin toiseen. Tunteet ja kulttuuriset perinnöt saavat muotonsa sekä merkityksensä kulttuurierojen pienentyessä ja muita ihmisiä kohdattaessa. Erityisesti etnisyys tulee tärkeäksi silloin kun se koetaan olevan uhattuna.

Tietoisesti ylläpidettyjen etnisten rajojen yli on mahdollista siirtyä. Siksi etnisen ryhmän olemassaoloa ja ideologiaa vahvistetaan erilaisten symbolisten merkitysten lisäksi myös korostamalla eroavaisuuksia uskonnossa, avioliitossa, kielessä tai työssä. Etninen identiteetti säilyy vain, jos eroavaisuudet kuuluvat ihmisen elämän aikana läpi käymiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Nationalismin suhde etnisyyteen onkin käytännössä monimutkaisempaa. Etnisen ryhmän jäsenistä vain osa saattaa kannattaa omaa valtiota ja toiset tyytyvät olemaan osa nykyistä valtiota. Etnisyyden merkitys on myös eri ihmisille erilainen ja se voi ilmetä vain tilapäisesti. Ihmiset voivat myös maasta pois muuttaessa tulla osaksi etnistä vähemmistöä ja synnyinmaahansa palatessaan siirtyä takaisin kansakunnan jäseneksi. Nationalismin voikin nähdä etnisen ideologian erityistapauksena.

Nationalistinen kansallisaate kehittyi vastareaktiona teollistumiselle ja ihmisten irtautumiselle suvun, uskonnon ja paikallisyhteisöjen välisistä siteistä. Yhteiskunnan tehokkaaseen järjestämiseen tarvittiin ihmisiä yhdistävää ideologiaa. Nationalismi vastasi näihin tarpeisiin. Kirjapainotaito, markkinatalous ja valtiollinen koulujärjestelmä mahdollistavat abstraktin yhteisön luomisen. Nationalismi tarjosi myös yksilöiden näkökulmasta turvallisuuden- ja ryhmään kuulumisen tunteen.

Benedictus de Spinoza (1632–1677)

Spinoza oli 1600-luvun suuria rationalisteja. Hänen pääteoksensa on Etiikka, jossa Spinoza esitti, miten hyvä elämä voidaan saavuttaa järjen kautta. Se kuitenkin edellyttää, että maailmaa tarkastellaan ylhäältä alaspäin; Ennen kuin tiedetään, millaisia ihminen ja hyvä elämä on, pitää tuntea jumalallisen luonnon olemus.

Ontologia

Spinoza pohjaa ontologiansa Descartesin filosofiaan. Spinozan ontologiassa substanssi on olemassa itsessään, itsensä kautta ja se on itsensä syy. Niiden luontoon kuuluu olemassaolo eivätkä ne ole riippuvaisia toisistaan.

Substanssin olemuksen muodostavat intellektin havaitsemat attibuutit. Niitä on loputon määrä, mutta tunnemme vain kaksi: ajattelun ja ulotteisuuden. Kaikki äärelliset oliot ovat substanssin attribuuttien tiloja, moduksia. Modukset ovat rajallisia, epävapaita ja vailla omaa olemusta. Ne ovat toisessa ja ne käsitetään toisen kautta, ikään kuin aallot meressä.

Spinoza kuitenkin päätyy substanssimonismiin ja hylkää samalla kartesiolaisen dualismin. Hänen mukaansa on olemassa vain yksi kaiken kattava substanssi, Jumala eli luonto. Mieli ja ruumis ovat tämän äärettömän substanssin ajattelu- ja ulotteisuus-attribuuttien moduksia. Tajunta on toisin sanoen ruumiin idea.

Kaikki siis mikä on olemassa, on Jumalassa, eikä mitään voi käsittää ilman Jumalaa. Jumala on ääretön, ikuinen, vapaa ja persoonaton, jolla on kaikki mahdolliset attribuutit. Ihminen ei kuitenkaan havaitse tätä substanssia, vaan ainoastaan sen yksittäisolioita eli moduksia, joihin ihminen itsekin kuuluu. Järjen avulla on kuitenkin mahdollista käsittää yksittäisten olioiden takana oleva yleinen olemus eli Jumala.

Tietoteoria

Spinozan mukaan on olemassa kolmenlaista ymmärrystä: mielipiteitä tai kuvittelemista, rationaalista tiedettä ja intuitiota.

Aistihavainnoissa mielemme havaitsee ulkoisen kappaleen ainoastaan oman ruumiin tilan muutoksina, jonkinlaisina aivoprosesseina. Esimerkiksi katsoessamme Aurinkoa se vaikuttaa sijaitsevan hyvin lähellä katsojaa. Kohde ei kuitenkaan ole Aurinko, vaan sen mentaalinen vastine, kuviteltu epäadekvaatti idea.

Jotta tieto voisi kasvaa, meidän on korvattava tällaiset epäadekvaatit havaintomme adekvaateilla ideoilla. Niiden totuus perustuu loogiseen yhteyteen kohteeseen, ei pelkästään idean ulkoiseen vastaavuuteen kohteensa kanssa. Auringosta voidaan saada tietoa ainoastaan sellaisen tieteellisen näkemyksen pohjalta, joka pyrkii esittämään Jumalalta peräisin olevan Auringon idean.

On olemassa myös Spinozan intuitioksi kutsumaa korkeampaa tietoa. Se on välitön näkemys totuudesta, jonka saavutamme, kun oivallamme proposition ja sen todistuksen yhdessä mielenliikkeessä. Saamme intuition silloin, kun näemme jumalallisen substanssin ja siitä riippuvaisen olion suhteen tarkasti.

Ihmisen olemisen luonto

Spinozan metafysiikan mukaan ihminen on vain yksi jumalallisen substanssin äärellinen modus.
Mutta mistä koostuu ihmisen yksilöllisyys ja mikä on ihmisen asema Spinozan filosofiassa?

Spinozan näkemyksen mukaan äärelliset modukset voivat olla samalla tavoin itseriittoisia kuin Jumala. Sellaisten olioiden aktuaalinen olemus on pyrkimys säilyttää oma olemuksensa. Mitä enemmän tätä pyrkimystä on, sitä itsenäisempi olio on. Ihmisen pyrkimys säilyä vahingoittumatta ja kyky korjata itseään tekee ihmisestä yksilöllisen ja riippumattoman.

Spinoza myös kieltää ihmisen vapaan tahdon. Ehdoton vapaus kuuluu vain Jumalalle, ja kaikki tapahtunut on Jumalan olemuksen mukaan välttämättömästi tapahtunutta. Erehdymme pitäessämme itseämme vapaina, sillä tehdessämme havaintoja luonnon tavallisesta järjestyksestä tietomme ei ole adekvaattia, vaan sekavaa tietoa ulkoisista kappaleista. Sanoessamme toimiemme riippuvan tahdosta, ovat ne vain sanoja emmekä oikeasti tiedä, mitä mitä tahto on.

On kuitenkin olemassa toinen suhteellisen vapauden idea. Syy-seurausketjut voivat olla joko ulkoisia tai sisäisiä. Sisäiset ketjut toimivat meissä itsessään halujen tavoin. Mitä suurempi olion pyrkimys, sitä sisäisempiä syy-seurausketjut ovat.

Kun tulemme tietoisiksi ketjujen sitovista voimista, vapaudumme niistä ja saavutamme sen ainoan vapauden, jota voimme ja jota meidän tulisi haluta. Mitä selkeämmin näemme seikkojen välttämättömyyden ja tekojemme kausaalisuuden, sitä enemmän meillä on valtaa käsitellä niitä.

Etiikka

Spinoza perustaa teoriansa moraalisesta elämästä kolmelle määritelmälle. Spinoza määrittelee syyn ja vaikutuksen välisen suhteen luonteen, aktion sekä passion ja tunteiden luonteen.

Spinoza kuvaa syyn ja vaikutuksen suhteen älylliseksi suhteeksi. Tapahtuman täydellinen selitys on deduktiivinen päättely, jossa tieto vaikutuksesta seuraa syytä koskevasta tiedosta.

Aktio on toimintaa, joka voidaan kokonaan selittää ihmisen luonnon kautta. Passio eli kärsimys selittyy ulkoisilla syillä.

Tunne on fyysinen tila, affekti, ja samaan aikaan kyseisen tilan idea. Se tapahtuu meissä aktiivisuutemme lisääntyessä tai vähetessä.

Spinozan filosofiassa Jumala on kaiken täydellinen ja alkuperäinen syy, joka voi toimia ehdottoman vapaasti. Me voimme kuitenkin lisätä voimaamme ja tulla enemmän Jumalan kaltaiseksi vaihtamalla epäadekvaatit käsityksemme adekvaatteihin ideoihin. Tällöin myös niiden syistä tulee sisäisempiä ja enemmän meitä määrittelevää pyrkimystä.

Rationaalinen ihminen pyrkii jatkuvasti lisäämään voimaansa ja muuttamaan passiota aktioksi. Näin hän varmistaa itselleen ilon, itsenäisyyden ja tyyneyden, jotka ovat vapauden oikeita tunnusmerkkejä. Hyveellisyys on omaa voiman toteuttamista.

Rationaalisuus tekee myös ihmisestä moraalisesti vastuullisen. Mitä harkitumpi päätös on, sitä vastuullisempi ihminen on tapahtuneesta. Käsityksen tekemisistäni antava päättely tekee samalla minusta syypään tapahtuneeseen.

Tunteet

Tunteita käsitellessään Spinoza antaa systemaattisen teorian ihmisen haluista. Hän näyttää samalla, miten tunteet syntyvät niistä, ja varoittaa voimaamme vähentävistä passioista.

Spinozan mukaan halu on tiedostettua tajuntaan ja ruumiiseen liittyvää pyrkimystä säilyttää olemassaolomme. Tunne-elämämme on peräisin tästä ruumiin ja tajunnan läheisestä yhteydestä.

Spinozalla on kaksi vahvaa näkemystä tunne-elämästä. Ensinnäkin tunteemme johtuvat ruumiillisesta luonnostamme, jota ohjaavia voimia emme täysin ymmärrä. Toiseksi tunteet ovat myös ajatuksen muoto, jossa tajunnan toiminta ilmenee. Ihmisellä, joka on älyllisesti turmeltunut ja passioidensa johdateltavissa, on myös harhainen käsitys maailmasta.

Tunteita voi kuitenkin muuttaa päättelemällä, sillä ne ovat ovat ajatuksen muotoja. On esimerkiksi mahdollista osoittaa mustasukkaiselle ihmiselle, että hänen tunteensa ovat väärinkäsityksen aiheuttamaa ja liioiteltua. Voimme lisäksi tutkia tunteitamme ja ymmärtää, mitkä niistä lisäävät luontomme kukoistusta ja mitkä tekevät meistä passiivia kärsijöitä.

Spinoza ei kuitenkaan puolla tajunnan voittoa ruumiista, askeettista elämäntapaa tai intohimoista kieltäytymistä. Sen sijaan meidän olemuksemme on luonteeltaan fyysinen, haluava ja pyrkivä. Tajunta sekä ruumis ovat myös identtisiä ja toisen hyvinvointi vaikuttaa toisen hyvinvointiin. Ulkopuolelta tulevista satuttavista voimista huolimatta meidän pitää pyrkiä siihen, että meille tapahtuvat asiat ovat itsemme aiheuttamia.

René Descartes'n (1596–1650) filosofia

Descartes'ia pidetään uuden ajan filosofian isänä, joka pyrki syrjäyttämään keskiajalla vallinneen aristotelis-skolastisen filosofian suuntauksen ja luomaan uuden rationalismiin pohjautuvan perustan filosofialle sekä luonnontieteille. Hänen mukaansa pelkän järjen avulla on tavoitettavissa perustavanlaatuiset periaatteet, jotka voidaan tietää todeksi ilman mitään epäilystä. Apuna uuden maailmankäsityksen luomisessa Descartes käytti skeptistä metodia.

Decartes epäili metodologisesti kaikkea löytääkseen absoluuttisen tiedon perustan. Hän esitti kolme argumenttia, joiden vuoksi kaikkea on mahdollista epäillä: aistien valheellisuus, uniargumentti ja kartesiolainen demoni. Aistit johtavat meitä toisinaan harhaan, miksi ne eivät siis pettäisi aina? Uni tuntuu todelliselta, mistä tiedän etten ole unessa juuri nyt? Paha demoni voi vääristää koko käsittämämme todellisuuden, jolloin edes unissa esiintyvät universaalit kuten värit ja matemaattiset totuudet eivät enää pidä paikkaansa.

Lopulta Decartes päätyi siihen, että ainoastaan minän olemassaolosta voi olla varma, koska on oltava jotain, jota paha demoni voi pettää ja jonkin on epäiltävä aistien antamaa todistusta. "Ajattelen, olen siis olemassa."

Ajattelevan minän olemassaolon todistuksesta seuraa kysymys, mikä on kyseisen olennon luonto. Descartes'in kantaa kutsutaan karteosiolaiseksi dualismiksi: henkinen minä ja aineellinen minä ovat erillisiä toisistaan riippumattomia substansseja, joskin ne ovat liittyneet perustavalla tavalla toisiinsa.

Vaikka henkinen tietoisuus on ainoa asia, jota ei voi epäillä, voimme kuitenkin saada varmaa tietoa myös ulkoisesta maailmasta. Descartesin metafysiikassa Jumala muodostaa sillan ajatusten maailmasta aineelliseen maailmaan. Hän esitti myös ontologisen todistuksen Jumalan olemassaolosta.

Koska Jumala on täydellinen olento, Jumalan on oltava hyväntahtoinen eikä voi aiheuttaa aistimuksiimme harhoja, sillä petoksessa on aina kyse vajavaisuudesta. Tästä seuraa se, että selkeästi ja tarkasti tehdyt havainnot ulotteisista ja mekanistisista aineellisista olioista ovat Jumalan takaamina tosia.

Jumalan ontologinen todistus:

1. Mielessäni on idea Jumalasta
2. Jumalan idea esittää ääretöntä olentoa
3. Vaikutus ei voi olla syytään täydellisempi
4. Siis: Jos idea esittää olentoa, jolla on ominaisuus X, niin idean syy täytyy olla olento X
5. Siis: Mielessäni olevan Jumalan idean syy on ääretön olento
6. Siis: Ääretön olento on olemassa
7. Siis: Jumala on olemassa

Todistuksen kritiikkiä:

• Seuraako premissistä 3 välijohtopäätös 4?
• Äärettömän olion ideasta voidaan päätellä sen syyn olevan ääretön olento vain, jos oletetaan ääretöntä olentoa esittävän idean olevan ääretön; Idea äärettömästä oliosta ei tarvitse olla ääretön.

Segmentaariset oppositiot

Miten on mahdollista, että yhteiskunnat ilman valtiota, keskushallintoa, lainsäädäntöjärjestelmää tai jopa ilman johtajia pysyvät koossa eivätkä hajoa? Mikä estää itsekkäiden ja omaa etuaan ajavien ihmisten ajautumisen kaikkien sotaan kaikkia vastaan?

Tällaisissa yhteiskunnissa länsimaisten instituutioiden abstraktit periaatteet löytyvät sukulaisuuden kautta. Konfliktit koskevat vain harvoin kahta ihmistä. Eri osapuolia tukevat ainakin lähimmät sukulaiset ja laajemmissa konflikteissa kokonaiset linjasuvut tai klaanit. Segmentaarisessa järjestelmässä konfliktin laajuus määrää samalla poliittisen yhteisön laajuuden.

Segmentaarinen klaani ei ole eriytyneistä ihmisryhmistä koostuva big manin johtama hierarkkinen leirikunta, jossa ihmiset tunnistavat yhteisen sukulaisuuden. Segmentaarinen klaani on yleensä johtajaton ja se koostuu tasa-arvoisista sekä toisiaan vastaavista linjasuvuista ja alaklaaneista. Klaanin jäsenet ovat sukulaisia, mutta heillä on pitkä sukupolvien välinen muisti ja tarkka käsitys etäisyydestään toisiin sukulaisiin.

Tärkein korporatiivinen ryhmä segmentaarisissa yhteiskunnissa on linjasuku. Se omistaa kollektiivisesti maan, ja avioliitot sovitaan sukulinjojen kesken autonomisten yksilöiden sijaan. Linjasuku koostuu ihmisistä, jotka voivat osoittaa polveutuvansa yhteisestä esi-isästä tai esiäidistä. Klaaneihin kuuluvat ihmiset, jotka olettavat polveutuvansa samasta esi-isästä tai esiäidistä, mahdollisesti myyttisestä hahmosta, mutta eivät pysty nimeämään kaikkia yhdyssiteitä. Klaanit ovat yleensä linjasukuja suurempia.

Korporatiivisten sukuryhmien uudet jäsenet valikoituvat polveutumisperiaatteen mukaisesti. Unilineaalisessa polveutumisessa uudet jäsenet liittyvät joko isän sukuryhmän eli patrilineaalisen järjestelmän tai äidin sukuryhmän eli matrilineaalisen järjestelmän jäseniksi. Polveutuminen voi olla myös molemminpuolista eli bilateraalista. Tällöin kuitenkin ongelmaksi muodostuu sukupuiden rakentaminen, sillä yhden sukupolven verran taaksepäin siirryttäessä sukulaisten määrä kaksinkertaistuu. Patrilineaalinen ja endogaaminen perheyhteisö yhdistää yksilön ryhmään enemmän kuin mikään muu yhteisö ihmiskunnan historiassa.

Segmentaarisen yhteiskunnan tasapaino ei synny konfliktien puuttumisen seurauksena, vaan tasapainon perusta piilee sosiaalisissa prosesseissa.Vaikka esimerkiksi sukuriita asettaa sosiaalisen järjestyksen koetukselle, se kuitenkin heikentymisen sijaan vahvistuu. Sukuriita saa osapuolien sosiaaliset suhteet ja niiden väliset vahvat moraaliset velvoitteet aktivoitumaan. Konfliktien yhdistämät ryhmät tasapainottavat yhteiskunnan dynaamista liikettä kohti pienempiin yhteiskunnallisiin segmentteihin.

Segmentaarinen järjestäytyminen voi ulottua aina lähimmäisistä sukulaisista kokonaisten heimojen väliseen yhdistymiseen esimerkiksi maan hallitusta vastaan. Segmentaarisen opposition käsitystä voi soveltaa myös moderneihin yhteiskuntiin. Esimerkiksi Suomen talvisodassa punaiset ja valkoiset yhdistyivät puolustamaan Suomea Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, mikä sai kahtia jakautuneen kansan eheytymään. Myös Euroopan ja Afrikan unionit voidaan nähdä esimerkkeinä segmentaarisesta yhdentymisestä maailmanmarkkinoilla toimivan yhteistyön takaamisen seurauksena.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on liittymistä ja identifioitumista ihmisen arvokkaana kokemaan ryhmään. Se on suoraan esitettyjen tai hiljaisesti hyväksyttyjen arvojen, tavoitteiden ja normien tiedostamista, jäsentämistä ja näkyväksi tekemistä. Ilman yhteisöjä sosiaaliset järjestelmät eivät toimisi ja yhteiskunnat eivät pysyisi koossa. Yhteisöllisyys on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohja.

Yhteisöllisyyden tehtävänä on kulttuurin jakaminen ja turvallisuudentunteen sekä vastavuoroisuuden tarjoaminen. Yhteisö sosiaalistaa yksilön yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja itsestään tietoiseksi persoonaksi. Se opettaa yksilölle, miten selvitä omillaan ja miten elää yhteiskunnan arvojen mukaista elämää. Sisäistetyistä normeista tulee tällöin persoonallisuuden piirteitä, jotka tuntuvat luonnollisilta eikä niitä haluta kyseenalaistaa.

Yhteisöt valmistavat ihmiset muuttuviin elämänvaiheisiin. Esimerkiksi pojan tullessa mieheksi muutos vahvistetaan siirtymäriitillä. Se on julkinen ja dramatisoitu tapahtuma, jossa yksilölle ja mahdollisesti muille saman ikäpolven jäsenille opetetaan keinoja selviytyä seuraavasta elämäntilanteesta. Siirtymäriitti siirtää yksilön statuksesta toiseen ja kiinnittää vahvemmin yhteisöön.

Siirtymäriitti on myös kestävyyskoe, johon kuuluu osanottajien väliaikainen kärsimys ja puute, jotka pakottavat kokelaan osoittamaan olevansa aikuisten oikeuksien ja velvollisuuksien arvoinen. Initaatioriitti voi kestää viikkoja tai jopa vuosia, jonka aikana initoitava on yhteiskunnan ulkopuolella ilman selkeää yhteiskunnallista statusta. Esimerkiksi modernien yhteiskuntien pitkittynyt nuoruus voidaan nähdä siirtymäriittinä aikuisuuteen.

Yhteisöllisyys vaikuttaa myös positiivisesti fyysiseen terveyteen. Pohjanmaalla asuvat suomenruotsalaiset ovat terveempiä ja elävät useita vuosia pidempään kuin samalla alueella asuvat suomalaiset. Yhteisöllisyyden rapautuminen on yhdistetty myös moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yksilökeskeisen elämän nousu kaupungistumisen, internetin, television ja ailahtelevan työelämän myötä ovat lisänneet syrjäytymistä, yksinäisyyttä ja turvattomuutta.

Toisaalta tiukasti ja kokonaisvaltaisesti yksilöä kontrolloiva yhteisö tukahduttaa yksilöllisyyden. Yhteisön asettamien paineiden ollessa liian suuria niistä poikkeaminen ja kyvyttömyys elää odotusten mukaisesti voivat ajaa yksilön vieraantumisen tunteeseen, syrjäytymiseen ja jopa itsemurhiin. Yhteisöllisyys voi lisätä myös suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan ja vaikeuksia sopeutua muutoksiin.

Yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä ei pidä kuitenkaan asettaa vastakkain. Eri ihmisillä on erilainen kaipuu yhteisöllisyyteen ja yksilöllisyyteen. Televisio-ohjelmat tarjoavat yhteisiä kokemuksia. Internetissä luodaan virtuaaliyhteisöjä. Urbaani kaupunkikulttuuri tarjoaa positiivisia vapauksia toteuttaa anonyymisti yksilön ainutkertaisuutta. Se lisää samalla suvaitsevaisuutta sekä moniarvoisuutta. Individualismiin helposti yhdistetyn minä-keskeisyyden ja välinpitämättömyyden sijaan yhteisöllisyyttä rapauttaa passiivisuus ja urbaaniin elämään kuulumaton halu olla osallistumatta yhteisten asioiden hoitoon.

Yksilöllisyys

Perinteisissä yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmisten väliset suhteet olivat henkilökohtaisempia eikä tarkkaa jakoa yksityiseen ja julkiseen aina ollut. Identiteetti oli kollektiivinen eikä muista erottautumista arvostettu. Moderni ihminen on sen sijaan ennen kaikkea individualistinen yksilö.

Myöhäismodernissa maailmassa elämää ei rakenneta enää yksin ammatti-identiteetin, sosiaaliluokkien ja perheen varaan. Yhteiskunnallisten tekijöiden säätelemän ja ikäsidonnaisen normaalibiografisen elämänkulun on korvannut "tee se itse" -biografia. Omasta itsestä on tullut pakollinen osa ihmisen maailmasuhdetta. Yksilö on itse vastuussa refleksiivisestä elämänsuunnitelmasta.

Refleksiivinen minä osaa suhteuttaa asioita toisiinsa, tarkastella asioita eri näkökulmista ja luopua ennakkoluuloista sekä ehdottomina pidetyistä totuuksista. Yksilöllisellä identiteetillä on tällöin mahdollisuus saavuttaa täysi kukoistuksensa. Toisaalta vastuun ollessa suuri omista valinnoista ja niiden seurauksista vaarana on yksilöllisyyden muuttuminen addiktioksi. Esimerkiksi vääristyneen kehonkuvan kautta.

Yksilöllistymisestä huolimatta modernin yksilön elämää säätelevät edelleen monet asiantuntijajärjestelmät kuten lääkäriasemat, internetin yhteisöt ja pankit. Ne ovat kuitenkin monesti ristiriidassa keskenään ja tulkintakirjo on laaja. Yksilön on tällöin opittava sopeutumaan ristiriitaisuuksin sekä aukkoihin omissa tiedoissa ja ettei elämää voi kokonaan hallita sekä suunnitella etukäteen.

Syvän yksilöllistymisen potentiaalisena haittana voidaan nähdä myös anonyymeistä yksiköistä koostuva massayhteiskunta. Kollektiivisten identiteettien murentuessa ja joukkotiedotuksen vaikutusvallan kasvaessa vastuuntunne yhteisöstä katoaa. Kohteliaasta tarkkaamattomuudesta ei ole pitkä matka välinpitämättömyyteen. Toisaalta kuitenkin uudenlaisia kollektiivisia yhteisöjä rakennetaan yksilöllisten makujen varaan. Varsinkin internetin kautta erilaisten symbolien ja niihin liittyvien merkitysten varaan rakennetaan uusia yhteisöjä. Esimerkiksi erilaisia faniyhteisöjä.

Aika ajoin on myös mahdollista, että karismaattisten henkilöiden johtamat ja fanaattiset yhteisöt haastavat modernin yhteiskunnan rationaalisen yksilöllisyyden. Primaarisosialisaation epäonnistuminen, työmarkkinoilta tippuminen tai sinne pääsemättömyys ja ahdistus oman statuksen laskemisesta voivat johtaa turvattomaan minuuteen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatusmaailmaan. Tällöin ainoa mahdollisuus pitää minuus kasassa saattaa olla ryhmäidentiteetin ottaminen ensisijaiseksi identiteetiksi. Yksilöllistyminen yksinkertaistaakin maailman jäsentämistä ja lisää yhteiskunnan vastakkainasetteluja. Tällöin myös esimerkiksi poliittisen radikalisoitumisen riski kasvaa.

Suomen väestö: Perhemuodostuksen muutokset ja jatkuvuus

Suomalaisen perheenmuodostuksen muutokset koskevat suurimmaksi osaksi avioliittoa. Historialliset lähteet valottavat avioitumista 1700-luvun puolivälistä alkaen. Tällöin naimattomaksi jääminen oli harvinaista ja avioitumisikä alhainen. Samalla kuitenkin alkoi 1900-luvun alkuvuosikymmeniin jatkunut kehitys, jolloin elinikäinen naimattomuus yleistyi ja avioitumisikä nousi. 1930-luvun jälkeen naimattomaksi jäävien osuus pieneni ja avioitumisikä jälleen aleni.

Vaihtelu avioliittojen muodostuksessa liittyi pakkoon perustaa uusi talouskunta avioituessa. Väestön ja tilattomien määrän kasvaessa avioitumismahdollisuudet pienenivät. 1900-luvulla tapahtuneen avioitumisen kasvun syynä oli taas palkkatyön yleistyminen.

Ennen vaihtoehdot liittojen muodostuksessa rajoittuivat kuitenkin vain elinikäiseen naimattomuuteen tai avioliittoon. Elinikäinen avioliitto ei tosin ollut välttämättä kovin pitkäikäinen suuren kuolleisuuden vuoksi. Myös lastensaanti kytkeytyi avioliittoon. Niiden ulkopuolella historiallisessa Suomessa syntyi alle 10 prosenttia lapsista.

Avoliitot yleistyivät 1970-luvulla. Samalla myös ensiavioitumisikä nousi hieman, mutta avoliitot muodostettiin jopa nuorempina kuin avioliitot 1960-luvulla. Vähitellen avoliittojen kesto alkoi myös pidentyä avioitumisen sijaan. Lasten saamisen jälkeen puolisot vielä kuitenkin tyypillisesti avioituivat. Sittemmin myös tämä kytkös on heikentynyt.

Avoliitto antaa puolisoille tilaisuuden tutustua toisiinsa ja harkita, onko avioliitolle riittävän vahvaa pohjaa. Toisaalta tällaisen valikoitumisen tulos ei ole kovin vakuuttava, sillä avioerot ovat kasvaneet merkittävästi kokonaiseronneisuusluvun ollessa 100 avioliittoa kohti 50.

Nykyään avioliitto on menettänyt perinteisen asemansa elämänkulkuun liittyvänä merkittävänä siirtymänä ja perheen perustamisen ensiaskeleena. Historiallisesti katsoen ainutkertainen määrä suomalaisista ei avioidu koskaan. Ihmisten liittohistoriat ovat myös katkonaisempia ja vaihtelevampia.Toisaalta liittojen muodostamisessa on voimakas jatkuvuus. Suomalaiset muodostavat edelleen yleisesti liittoja. Mahdollisesti useitakin kertoja. Yksinasumisen kasvusta huolimatta suurimmat yksinasujien ryhmät ovat nuoret aikuiset ja lesket. 

Liitot edustavat jatkuvuutta myös perheenmuodostuksessa. Lastensaanti keskittyy suurimmaksi osaksi liittoihin. Lapsista 80 % lapsista asui edelleen 2000-luvun alussa kahden vanhemman kanssa. Lisäksi yksinhuoltajienkin lapset vuorottelevat kumman vanhemman luona asuvat.

Nykyajan ydinperhe on kuitenkin sosiaalisesti hyvin erilainen yksikkö kuin historiallinen kahden vanhemman ja lapsien perhe. Oleellisin ero on se, että perheen käsite nykyisessä muodossa on peräisin vasta 1800-luvulta. Aikaisemmin koko suku ja talouskunta sukulaisineen miellettiin perheeksi. 1800-luvulla sivistyneistö kuitenkin alkoi puhua perheestä tarkoittaen nykyaikaista ydinperhettä. Perustehtävänä alettiin pitää lastenkasvatusta siveellisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi, jotka halusivat rakentaa yhteiskuntaa ja valtiota. Uusi perhekäsitys korvasi vanhan vähitellen 1800- ja 1900-luvun kuluessa.

Eurooppalaiset alue-erot

Euroopan maat ovat keskeisten perheenmuodostuksen piirteiden osalta kulkemassa samaan suuntaan kuin Suomi. Avoliitot, elinikäinen naimattomuus ja avioerot lisääntyvät. Myös avioitumista ja lasten hankkimista lykätään myöhemmälle iälle. Maiden välillä on osatekijöissä kuitenkin suuria eroja.

Pohjoismaat ovat pisimmällä perheenmuodostuksen muutoksissa. Vertailtaessa Etelä-Euroopan maita keskenään näyttäisi siltä, että myös muut Euroopan maat ovat kulkemassa kohti yhtenäistä perheenmuodostuksen mallia. Toisaalta Etelä-Euroopan ja Pohjoismaiden välinen vertailu ei tue tätä ajatusta. Etelä-Euroopan kehitys on monilta osin edennyt varsin hitaasti. Esimerkiksi avoliitot eivät ole yleistyneet läheskään samassa tahdissa kuin Pohjoismaissa tai läntisessä Keski-Euroopassa. Myöskään avioerojen määrä ei ole yhtä suurta kuin Pohjoismaissa. Eroja selittää ajatus vahvojen ja heikkojen perheiden yhteiskunnista.

Euroopan pohjoisen puolen valtioissa on vahva kollektivistisen yhteiskunnan perinne. Etelä-Euroopan maita luonnehditaan perhekeskeisiksi. Familistisessa yhteiskunnassa perheen etu on tärkeämpi kuin yhteiskunnan tai sen yksittäisen jäsenen etu. Yksilöiden ja perheen etu on yksi ja sama asia. Kollektivisissa yhteiskunnissa yhteisön ja yhteiskunnan etu menee perheen ja sen yksittäisten jäsenien edun edelle. Myös vastuu yksilöistä nähdään eri tavalla.

Jos heikon perheen maassa yhteiskunnan kontrolli perhe-elämään heikkenee, perheen keskinäiset suhteet eivät pidä yllä entisiä perheenmuodostuksen malleja. Tällöin etenkin avioliiton merkitys vähenee, sillä puolisoiden yhteenkuuluvuuden julistamista avioliitolla ei enää pidetä tärkeänä, ja toisaalta avioreron sosiaaliset kustannukset ovat pienempiä. Tämä tulkinta selittää, miksi Suomessa perheenmuodostuksen piirteet ovat muuttuneet nopeasti perhettä ja seksuaalielämää koskevien normien muuttuessa 1960-luvulta lähtien.

Familistisessa yhteiskunnassa perhesiteiden merkitys säilyy yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Siksi niin lapset kuin aikuiset näkevät myönteisenä, että kodista irtautuminen tapahtuu vasta, kun nuorten koetaan olevan valmiita omaan perhe-elämään. Myös avioeron sosiaaliset kustannukset pysyvät familistisissa yhteiskunnissa suurina. Voimakas sitoutuminen perheen hyvään voidaan nähdä myös hedelmällisyyden alenemisen syynä, sillä jokainen syntyvä lapsi koetaan suurena taakkana.

Alue-eroja selitettäessä on korostettu myös naisten asemaa perheissä ja työmarkkinoilla. Siihen vaikuttaa sosiaaliturvan tukimuodot, jotka Pohjoismaissa painottuu nuoriin aikuisiin ja lapsiperheisiin. Etelä-Euroopan maissa yhteiskunnan tukimuodot kohdistuu vanhuksiin.

Suomen väestö: siviilisääty ja kuolleisuus

Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että naimisissa olevien kuolleisuus on alhaisempaa kuin muiden siviilisäätyjen. Naimattomien, eronneiden ja leskien väliset erot kuolleisuudessa ovat pieniä, mutta eronneet miehet ovat monissa maissa kaikkein huonoimmassa asemassa.

Kuolleisuuserojen selitykset

Naimattomien suurempaan kuolleisuuteen on ainakin kaksi syytä: Naimisissa oleminen suojaa kuolemalta ja avioliittoon valikoidutaan.

Naimisissa olevien elinympäristön ja elintapojen arvellaan olevan suotuisampia kuin muilla ryhmillä. Avioliitto ja perhe tarjoavat jäsenyyden ryhmässä ja tukea yksilölle. Naimisissa oleminen on myös useimpien yhteisöjen normaali olotila, joten naimisissa olevat saattavat kokea itsensä onnistuneiksi ja hyväksytyiksi yhteisön jäseniksi.  Lisäksi naimisissa olevien taloudellinen tilanne on myös keskimäärin parempi.

Toisaalta terveet voivat valikoitua keskimääräistä useammin avioliittoon. Esimerkiksi Japanissa terveydelliset kriteerit ovat olleet erityisen tärkeitä järjestetyissä avioliitoissa. Lisäksi nuoresta asti laitoksissa olleet vakavasti sairaat ja vammaiset solmivat muita harvemmin avioliiton. Alkoholismi myös lisää avioliiton purkautumisen todennäköisyyttä.

Myös kolmas selitystapa on mahdollinen. Jokin tekijä saattaa vähentää elinikää ja todennäköisyyttä avioitua. Esimerkiksi vanhempien tai oma alhainen sosioekonominen asema.

Selitysmallien arviointia 

Erityisesti nuorella iällä siviilisäätyjen väliset kuolleisuuserot ovat suuret. Suomessa varsinkin 35–39-vuotiaiden ikäryhmässä. Miehillä kuolleisuus on nelinkertainen ja naisilla kolminkertainen naimattomiin verrattuna. Eronneiden kuolleisuus 25–29-vuotiaina on viisinkertainen.

Iän myötä suhteelliset erot kuitenkin pienenevät. Se voi tarkoittaa ihmisten valikoitumista avioliittoihin, sillä naimattomat kuolevat aikaisemmin pois. Lisäksi nuorissa ikäryhmissä naimattomuuteen ei liity sosiaalisia tai psyykkisiä paineita, jotka aiheuttaisivat suuren kuolleisuuden. Toisaalta kuolleisuuserot supistuvat silloinkin, kun valikoituminen ei ole niiden syy.

Nuorissa ikäryhmissä kuolleisuuserot johtunevatkin pääasiassa riskistä kuolla tapaturmaisesti tai väkivaltaisesti. Terveydentilan perusteella valikoituminen on sen sijaan epätodennäköisempää, sillä 25–39-vuotiaiden kuolemista vain kolmasosa aiheutuu taudeista.

Kuolleisuuserojen muutokset

Vaikka kaikissa siviilisäädyissä kuolleisuus on pienentynyt, siviilisäätyjen väliset suhteelliset kuolleisuuserot ovat kasvaneet 1950-luvulta asti. Syitä tälle ei tiedetä, mutta arvellaan, että terveys ja kuolemanvaaraan vaikuttava käyttäytyminen valikoi ihmisiä avioliitton selvemmin. Puolison ja perheen sosiaalinen tuki on saattanut myös tulla aiempaa tärkeämmäksi. Lisäksi avioliitossa olevat ovat saattaneet omaksua terveellisempiä elintapoja.

Eri kuolemansyiden vaikutus kuolleisuuseroihin

Suurimmat suhteelliset siviilisäätyjen erot ovat hengityselinten sairauksissa, alkoholin aiheuttamissa kuolemissa ja tapaturma- sekä väkivaltakuolemissa. Myös verenkiertoelimien sairauksissa suhteelliset erot ovat melko suuria.

Keuhkosyöpien määrästä päätellen tupakointi aiheuttanee 10 % avioliiton ulkopuolella olevien ylikuolleisuudesta. Osa tupakoinnista näkyy myös sydän- ja verisuonitauteina.

Alkoholinkäytöstä vain hyvin pieni osa vaikuttaa naimattomien naisten ylikuolleisuuteen. Naimattomien miesten ylikuolleisuudesta alkoholin osuus on 15 %. Eronneiden ylikuolleisuudesssa sen osuus on viideosa ja leskien noin neljäsosa kummallakin sukupuolella. Muut alkoholin lisäämät taudit huomioon ottaen alkoholi on osallisena joka kolmannessa tai jopa joka toisessa ylimääräisessä kuolemassa. Ei ole kuitenkaan tietoa, onko syy alkoholin käytölle naimattomuus, alkoholi syynä naimattomuudella vai jokin kolmas tekijä molempien takana.

Eläkeikäisillä hengityselinten sairaudet aiheuttavat suurimman osan siviilisäätyjen kuolleisuuseroista. Myös syöpätautien osuus on suurempi.

Suomen väestö: sosioekonomiset kuolleisuuserot

Sosioekonominen asema kuvaa yksilön elinoloja ja paikkaa yhteiskuntarakenteessa. Se on paljon käytetty käsite, mutta siihen liittyy ongelmia. Esimerkiksi empiirinen mittaaminen on ongelmallista. Useimmiten mittauksen perusteena käytetään ammattiin tai ammattiasemaan perustuvaa mittaria. Lisäksi koulutus, tulot ja asumisolot ovat yleisesti käytettyjä mittareita. Eri tekijöiden väliset riippuvuudet ovat voimakkaita, mutta ne voivat kuvata myös eri asioita. Ammatti voi heijastaa työoloja ja tulot mahdollisuuksia terveyspalveluihin.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen tutkimuksella on pitkät perinteet. Jo 1800-luvulla laadittiin selvityksiä eri ammattiryhmien kuolleisuudesta. Ensimmäisiä Suomea koskevia tutkimuksia olivat vuosina 1890–91 julkaistut Hugo Holstin raportit keuhkotautikuolleisuudesta ja ammatin vaihtelusta. Kuolleisuus keuhkotautiin oli matalampi sivistyneistöllä kuin muilla ryhmillä. Tosin tutkimus perustui puutteelliseen aineistoon.

1970-luvulla sosiaaliryhmien välisiä kuolleisuuseroja pyrittiin selvittämään kuolintodistukseen merkityn ammatin perusteella. Väestönlaskenta- ja kuolleisuustietojen yhdistäminen edisti ratkaisevasti sosioekonomisten ja yleisesti väestöryhmien kuolleisuustutkimusta.

Uudet tutkimustulokset ovat osoittaneet, että kuolleisuus on pieni pitkää koulutusta edellyttävissä ja arvostetuissa ammateissa. Miehillä kuolleisuus on suurin fyysisesti raskasta työtä tekevillä. Naisilla ammatit eivät jakaannu yhtä selkeästi kuolleisuuden mukaan, sillä keskimääräistä suurempia kuolleisuuslukuja havaitaan myös palvelualoilla ja erilaista toimistotyötä tekevien naisten ryhmässä.

Sosiaaliryhmien välisiä eroja havaitaan kaikissa ikäryhmissä, joskin niiden suuruus vaihtelee. 1980-luvun lopulla kuolleena syntyneissä ja imeväisikäisten kuolleisuudessa on todettu pieniä, mutta johdonmukaisia eroja äidin koulutuksen ja sososiaaliryhmän mukaan (Notkola & Savela 1992).

Lapsuus- ja nuoruusajan sosioekonomisista eroista on eri maissa saatu erilaisia tuloksia, mikä voi selittyä kuolemien vähäisellä määrällä ja mittausongelmilla. Suomessa 15–19-vuotiaiden naisten ja miesten ja 5–9-vuotiaiden poikien kuolleisuus oli vuosina 1987–95 johdonmukaisesti yhteydessä lapsuusajan sosiaaliseen ryhmään.

Keski-ikäisillä sosiaaliryhmien väliset kuolleisuuserot ovat varsin selkeitä. Iän myötä suhteelliset erot pienenevät, mutta ovat johdonmukaisia myös eläkeläisillä.

Sosioekonomiset kuolleisuuserot ovat samansuuntaisia lähes kaikissa kuolemansyissä. Erityisesti suuria suhteellisuuseroja havaitaan väkivaltaisissa kuolemansyissä, hengityselinten taudeissa, alkoholiin liittyvissä kuolemissa ja miehillä keuhkosyövässä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen kehitys

Päinvastaisista tavoitteista huolimatta sosiaalisten ryhmien erot kasvoivat 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvun kasvu miehillä selittyy suurelta osin toimihenkilöiden keskuudessa pienentyneellä sepelvaltimokuolleisuudella. Terveelliset elintavat ja uudet sepelvaltimotaudin hoitomuodot yleistyivät nopeimmin toimihenkilöiden keskuudessa. 1990-luvulla kasvaneisiin eroihin on useita syitä, joista tärkein on lisääntyneen alkoholin käytön aiheuttamat kuolemat.

Erojen kasvusta huolimatta elinajan odote kasvoi kaikissa sosioekonomisissa ryhmissä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen syyt

Kuolleisuuserojen selitykset luokitellaan kahteen päätyyppiin: kausaaliselityksiin ja valikoitumisen merkitystä korostaviin selityksiin.

Kausaaliselityksissä sosioekonominen asema vaikuttaa terveyteen erilaisten tekijöiden välityksellä. Niitä ovat:

1. Materiaaliset seikat kuten vaarallinen ja ruumiillisesti kuormittava työ, epäterveellinen asuinympäristö, ravitsemustilanne ja puutteellinen terveydenhuolto.
2. Kulttuuriset ja elintapoihin liittyvät tekijät kuten tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö.
3. Psykososiaaliset tekijät kuten stressi, sosiaalinen tuki ja persoonalllisuuden piirteet.
4. Lapsuusajan olosuhteet.

Valikoitumista korostavissa selityksissä katsotaan terveyden ja siihen läheisesti liittyvien tekijöiden valikoivan ihmisiä eri sosioekonomisiin ryhmiin. Sosioekonominen asema on terveyden tilan seuraus eikä syy.

Suorassa valikoitumisessa esimerkiksi terveyden heikkeneminen aiheuttaa tulojen vähentymisen tai siirtymisen matalampaa sosiaalista asemaa edustavaan ammattiin. Epäsuorassa valikoitumisessa selittävä tekijä ei ole sinänsä terveys, vaan siihen liittyvä ominaisuus. Esimerkiksi pituus, elintavat tai muut henkilökohtaiset ominaisuudet.

Tutkimuksissa on saatu vaihtelevassa määrin tukea kaikille edellä kuvatuille oletuksille. Esimerkiksi erot tupakoinnissa ja lihavuudessa ovat Suomessakin suuria. Terveydenhuollon merkitykseen viittaa havainnot ohitusleikkauksien olevan yleisempiä ylemmillä toimihenkilöillä, vaikka tautia esiintyy enemmän työntekijöillä. Myös valikoitusmishypoteesille on saatu tukea: esimerkiksi kouluaikainen tupakointi ennakoi myöhempää koulutusuraa.

Sosioekonomisille eroille ei ole kuitenkaan vielä saatu lopullista selitystä. Sellaista ei todennäköisesti olekaan, vaan eri tekijöiden merkitys korostuu tarkasteltaessa eri kuolemansyitä, eri maita ja eri ajankohtia. Eroja synnyttävien monimutkaisten tapahtumasarjojen selvittämiseksi on välttämätöntä tarkastella samanaikaisesti monia tekijöitä.

Suomen väestö: Muuttoliiketeoriat

Muuttoliikkeitä on tutkittu monella eri tieteenalalla, eri tasoilla ja erilaisista ajallisista näkökulmista. Muuttoliikeilmiön tiivistäminen yhden teorian alle on osoittautunut mahdottomaksi.

Muuttoliiketutkimuksen uranuurtaja oli englantilainen E. G. Ravenstein. Hänen kehittämänsä 11 lakia pätevät vielä tänäänkin. Lakien mukaan:

1. Pääosa muutosta suuntautuu lähellä olevalla paikkakunnalle.
2. Muuttoliike etenee vaiheittain.
3. Pitkän matkan muuttajat suosivat kaupan ja teollisuuden keskusta.
4. Osa muuttajista palaa takaisin.
5. Kaupunkilaiset muuttavat vähemmän kuin maaseudun asukkaat.
6. Naiset ovat muuttoalttiimpia kuin miehet.
7. Muuttajat ovat useimmiten aikuisia, mutta perheet muuttavat harvemmin.
8. Suuret kaupungit kasvavat enemmän muuttoliikkeen kuin luonnollisen väestönkasvun vuoksi.
9. Muuttoliike voimistuu teollisuuden, kaupan ja kulkuyhteyksien parantuessa.
10. Pääsuunta on maatalousalueilta teollisuuden ja kaupan keskuksiin.
11. Muuttoliikkeen syyt ovat yleensä taloudellissia.

Etusijalla muuttoliiketeorioissa on ollut syiden tarkastelu, mutta ne ovat vastanneet myös epäsuorasti muuttajien valikoitumista ja muuttojen suuntautumista koskeviin kysymyksiin. Ilmiöiden seurauksia on tutkittu muilta kuin sosiologian alalta lainattujen teorioiden avulla.

Muuttoliikkeen syitä voidaan tarkastella sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta. Syy-käsite voidaan rajata tarkoittamaan vain yhteiskunnallisia taustatekijöitä, mutta hyvin usein sitä käytetään yleisterminä, joka sisältää yhteiskunnallisten vaikuttimien lisäksi yksilölliset vaikuttimet.

Tarpeet ja hyvinvointi teorioiden lähtökohtana

Muuttamalla ihmiset tyydyttävät perustarpeitaan ja parantavat hyvinvointiaan. Abraham Maslow kehitti 1940-luvulla luokituksen ihmisten tarpeiden luokitteluun. Luokituksessa ylimpänä olevia tarpeita pystytään tyydyttämään vasta kun alempana olevat perustarpeet on tyydytetty. Tarpeista on kehitetty muitakin luokitteluja. Kaikille on kuitenkin yhteistä kolme pääluokkaa: aineelliset, sosiaaliset ja henkiset tarpeet.

Perinteisissä teorioissa muuttoliikettä on pidetty rakenteellisena reaktiona työmarkkinoiden epätasapainoon tai yksilölliseen kustannus–hyöty-analyysin perustuvana ratkaisuna. Todellisuudessa tekijät ovat monimutkaisempia.

Tarpeiden tyydytystä on empiirisissä tutkimuksissa vaikea mitata, joten niiden sijasta on tutkittu toimintaresursseja. Niitä ovat esimerkiksi tulot, omaisuus, koulutus, terveys, sosiaaliset suhteet ja turvallisuus.

Resurssinäkökulmaa on sovellettu niin sanotuissa inhimillisen ja sosiaalisen pääoman teorioissa. Niillä on selitetty korkeasti koulutetun väestön maastamuuttoa ja jälkimmäistä paluumuuton sekä maaseudulle kohdistuvan muuton selittämiseen.

Taloustieteen näkemyksen mukaan hyvinvointi perustuu erilaisiin pääomiin. Niitä ovat luonnonvarat, taloudellinen pääoma, fyysinen pääoma (koneet, laitteet yms.) ja inhimillinen pääoma. Sittemmin myös sosiaalinen pääoma.

Taloustieteen näkökulmasta muuttaminen on investointi osaamiseen ja sosiaaliseen verkostoitumiseen. Ihminen parantaa taloudellista, henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia.

Ihmisen ikä ja elämänkaari ovat vahvasti sidoksissaa muuttaneisuuteen (Rossi 1950). Elämänkulkunäkökulma onkin ollut yksi suosituimmista yksilötason selitysperusteista. Puutteena näissä selitysmalleissa on ollut kuitenkin se, että niissä on tarkasteltu etupäässä asumisen vuoksi tapahtuvia paikallismuuttoja.

Elinvaihemallit eivät pysty selittämään sellaisia muuttoja, jotka ovat seurausta odottamattomista ja satunnaisesti elämänkaarelle sijoittuvista tapahtumista. Esimerkiksi perheen hajoamisesta, asunnon irtisanomisesta tai työttömyydestä.

Työntö–veto-malli

Niin sanottu Työntö–veto-malli soveltuu hyvin sekä yksilöiden että rakenteellisten ilmiöiden tarkasteluun. Se ei ole teoria, vaan yksinkertainen selitysmalli, joka sisältyy useimpiin muuttoliiketeorioihin. Se auttaa ymmärtämään muuttoliikkeiden perusmekanismeja.

Mallin mukaan muuttokäyttäytymiseen vaikuttaa neljä asiaa: lähtöalueen työntävät, tuloalueen vetävät, väliintulevat ja yksilölliset tekijät. Eri ihmiset kuitenkin painottavat näitä eri tavalla kokemustensa, arvojensa ja asenteidensa mukaan.Lisäksi monet muut yksilölliset tekijät kuten älykkyys, terveydentila, ympäristön arvostukset ja henkilökohtaiset kontaktit aiheuttavat sen ettei päätös perustu aina objektiiviseen työntö- ja vetotekijöiden tarkasteluun.

Päätökseen saattavat vaikuttaa myös väliintulevat esteet kuten pitkä välimatka, muuttorajoitukset, saadun informaation laadu sekä määrä ja muuton taloudelliset kustannukset.

Muuttoliiketeorioiden luokituksia

Douglas Massey on jakanut muuttoliiketeoriat kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeiden alkusyitä. Toisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeitä prosesseina, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä ruokkivia tekijöitä.

Alkusyyteoriat

Perinteisesti muuttoliikkeitä on tarkasteltu niin sanottun uusklassisen talousteorian avulla. Sen mukaan ensisijaiset syyt muutolle on lähtö- ja tuloalueiden erot työvoiman kysynnässä, tarjonnassa ja palkkatasossa. Ilman eroja ei olisi muuttoliikettä, ja muuttoliikkeisiin voi vaikuttaa lähinnä työmarkkinapoliittisilla toimenpiteillä.

Joissakin teorian sovelluksissa muutto on maahan jäävän perheen tai lähisuvun yhteinen strategia. Muutto on investointi, jonka tarkoitus on parantaa koko perheen toimeentuloa lähtömaahan lähetetyillä säästöillä.

Kaksien työmarkkinoiden teorian mukaan muuttoilmiö on kysyntälähtöinen. Muuttoliike käynnistyy kohdemaan työnantajien ja hallitusten aloitteesta. Tavoitteena on työvoiman saamisen lisäksi pitää palkkataso matalana. Maahanmuuttajaväestöä houkutellaan matalapalkkalaloille, mutta korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin palkataan lähinnä kantaväestöä.

Järjestelmäteorioissa muuttoliikkeet ovat maailmantalouden osailmiöitä. Erityisesti tarkastellaan kehittyneiden kapitalistisen maiden ja ei-kapitalististen kehitysmaiden työmarkkinoiden välisiä suhteita. Kansainvälinen muuttoliike syntyy investointien, pääomien ja tavaravirtojen välillä.

Prosessiteoriat

Sosiaalisten verkostojen teoria korostaa muuttajaverkostojen merkitystä muuton kustannuksia ja riskejä vähentävinä tekijöinä. Hallitusten pyrkimykset yhdistää perheitä edistää tällaisten verkostojen syntymistä.

Institutionaalinen teoria painottaa yksityisten ja vapaaehtoisten organisaatioiden asemaa muuttoliikkeen edistämisessä. Muuttavia ihmisiä kuljetetaan, heille järjestetään töitä ja tarjotaan palveluita. Ne ruokkivat laillisten ja laittomien keinoin muuttoliikettä. Viranomaisten on vaikea kontrolloida kyseistä toimintaa.

Syiden kumuloitumisteoria tarkastelee muuttoliikkeitä makrotason ilmiöinä. Muuttoliikkeet aiheuttavat lähtö- ja tuloalueilla erilaisia sosioekonomisia muutoksia, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä. Muutoksia ilmenee tulojakaumassa, maanomistussuhteissa, inhimillisen pääoman alueellisessa jakautumisessa, tuotantorakenteissa ja arvoissa sekä suhtautumisessa muuttoliikkeisiin,

Muuttoliikejärjestelmien teoriassa korostetaan muuttoilmiön globaalia luonnetta. Eri maat muodostavat "muuttoliikejärjestelmiä", joista jokaisella on oma ydinalueensa. Ne voivat olla myös moniytimisiä. Erityisesti muuttajia luovuttavat maat voivat kuulua useampaan eri järjestelmään.

Muuttoliiketeoriat eivät ole siis toisiaan poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä. Osa tarkastelee ilmiötä kokonaisvaltaisemmin ja osa keskittyy vain tiettyihin osa-alueisiin.

Paluumuuton teoria on jäänyt hyvin vähälle huomiolle tutkimuksissa. Paluuta on tarkasteltu pääasiassa yleisillä muuttoliiketeorioilla, jotka korostavat lähinnä taloudellisia motiiveja. Paluumuuton syyt ovat kuitenkin useimmiten tunneperäisiä ja ei-taloudellisia.

Muuttoliiketeoriat sopivat parhaiten taloudellisten ja sosiaalisten syiden selittämiseen. Ympäristöstä johtuvia ja poliittisista syistä johtuvia pakkomuuttoja ei juuri huomioida. Ne ilmeisesti nähdään annettuina ja yksiselitteisinä eikä teorioiden muotoilua pidetä tarpeellisena. Myös siirtolaisuus ja maastamuutto nähdään niin samanlaisina ilmiöinä, että niihin voi soveltaa samoja teorioita.

Suomen väestö: Maassamuutto

Väestön liikkuvuus on ollut pääasiassa teollistumiseen ja kaupungistumiseen liittyvä ilmiö. Teollistumisen myötä kasvoi työvoiman tarve etenkin kaupungeissa. Se lisäsi vapaamielistä asennoitumista liikkuvuuteen, joka näkyi myös lainsäädännössä; Useat maassamuuttoon liittyvät rajoitukset poistettiin 1860- ja 1870-luvulla.

Etenkin 1960- ja 1970-luvut olivat suurten muuttojen aikaa. Muuttoliike kohdistui kaupunkeihin ja Ruotsiin, mutta hiljeni hetkeksi sen jälkeen. 1990-luvun laman jälkeen muuttoliike vilkastui jälleen ja on jatkunut voimakkaana siitä lähtien. Yhtenä syynä tähän tosin oli uusi kotikuntalaki, joka salli opiskelijoiden muuttaa asumaan virallisesti opiskelupaikkakunnalleen.

Aikaisemmin kuntien sisäinen muuttoliike oli määrällisesti kaksi kertaa suurempaa kuin kuntien välinen muutto. Kuitenkin kaupungistumisen myötä maassamuutto on muuttunut enemmän kaupunkien väliseksi ja samalla kaupunkien sekä niiden ympäryskuntien välinen liikkuvuus on lisääntynyt. Kehitys on ollut samankaltaista kuin muissakin kehittyneissä maissa.

Toinen länsimaille yhteinen piirre on työmarkkinoilla samaan aikaan olevat työttömät työnhakijat ja avoimet työpaikat. Tätä epätasapainoa on selitetty muun muassa muuttohalukkuuden vähenemisellä. Toisaalta myös työntekijöiden ammatilliset valmiudet eivät ole vastanneet kysyntää ja parantunut sosiaaliturva on vähentänyt muuttopakkoa.

Maassamuuton alueellinen suuntautuminen

Muuton suunta on ollut jo 1940-luvulta lähtien selvä: haja-asutusalueilta taajamiin, maaseudulta kaupunkiin, pohjoisesta etelään ja erityisesti Uudellemaalle.

Maaseudulta muuton ensisijaisena syynä on ollut maa- ja metsätalouselinkeinon vähentyminen. Vuonna 1950 alkutuotannossa työskenteli 45 % työvoimasta ja vuonna 2000 enää 7 %. 1970-luvun alussa väestönkasvun painopiste oli teollisuuskaupungeissa ja niiden esikaupunkikunnissa. Väestönkasvun alueelliset erot kuitenkin tasaantuivat 1970-luvun puolivälissä, jolloin muun muassa öljykriisi sai aikaan nopean teollisuuden sisäisen rakennemuutoksen. Sen seurauksena työvoimaa tarvittiin vähemmän ja perinteiset teollisuusalueet taantuivat.

1990-luvulla väestönkehitys muuttui tappiolliseksi myös sellaisilla alueilla, joissa julkinen sektori oli merkittävä työllistäjä. Kasvavia alueita viime vuosina ovat olleet vain pääkaupunkiseutu ja suurimmat maakuntakeskukset. Uudellamaalla muuttovoitto oli 1990-luvulla noin 80 000 henkeä. Yhteensä Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun seudun muuttovoitto oli 130 000 henkeä. Maaseudun muuttotappio oli noin 65 000 henkeä.

Tulevaisuudessa muuttovoittojen ja -tappioiden oletetaan vähentyvän väestön vanhetessa ja samalla muuttohalukkuuden pienentyessä. Väestön vanhemisen oletetaan alkavan koko maassa vuosina 2020–2025, jolloin kasvavia alueita ovat enää Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seutukunnat. Toisaalta tällöin muuttoliike on lähes ainoa mahdollisuus lisätä väestöä ja työvoimaa alueella.

Maassamuuton taustatekijät ja seuraukset

Maassamuuton kehityslinjat ovat seurausta elinkeino- ja väestörakenteen seurauksista ja niiden heijastumisesta työvoiman tarjontaan sekä kysyntään. Suomessa muutos on ollut OECD-maista Kreikan lisäksi poikkeuksellisen voimakasta. Palveluelinkeinot ovat yleistyneet nopeammin kuin missään muualla.

Pitkään jatkuva suotuisa talouskehitys vahvistaa voimakkaimpia alueita ja heikentää heikoimpia osia. Ennen kaikkea nuoret muuttavat pois muuttotappioalueilta. Väestö keskittyy myös läänien ja aluekokonaisuuksien sisällä, joissa siirrytään suuriin keskuksiin.

Muuttoliike on vähentänyt erityisesti nuorien määrää. Se vaikeuttaa elinkeinotoiminnan uudistumista ja lisää riippuvuutta julkisesta sektorista. Myös kulutuskysyntä vähenee, palvelujen järjestäminen vaikeutuu ja lopulta kuntien tulopohja murenee.

Maassamuutto ja väestön ikääntyminen

Suuret ikäluokat ovat vaikuttaneet paljon Suomen työmarkkinoihin. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä nämä ikäluokat tulevat kuitenkin vanhuuseläkeikään ja työvoiman määrä supistuu, mikä myös vähentää maassamuuttoa.

Nopea ikääntyminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Vuonna 2000 yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä oli 15 % ja vuonna 2015 noin 21 %. Väestön ikääntyminen kasvattaa huoltosuhdetta, vaikka samaan aikaan lasten ja nuorten määrä lisääntyy. Muuttoliike vaikuttaa suuresti alueiden ikärakenteeseen, koska työikäiset nuoret siirtyy muuttovoittoalueille ja nuoret hedelmällisyysikäiset takaavat muuttovoittoalueiden luonnollisen väestönkasvun.

Maassamuuttajien ominaispiirteet

Muuttoliike on valikoivaa ja muuttajien ominaispiirteet heijastavat yhteiskunnassa tapahtuvia sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. Muuttajat ovat muuta väestöä nuorempia, naimattomia ja korkeammin koulutettuja.

Muuttoalttiusluku ilmaisee kuinka monta muuttanutta on tuhatta keskiväkiluvun asukasta kohti. Se voidaan laskea myös esimerkiksi iän, sukupuolen, koulutusasteen tai jonkun muun muuttujan mukaan.

Suurin muuttoalttius on 20–29-vuotiailla. Tähän vaikuttaa luonnollisesti se, että useat muuttosyyt osuvat tähän ikäkauteen, mutta myös työvoiman kysynnän vaihtelu vaikuttaa voimakkaimmin nuoriin.

Sukupuolten välillä ei ole eroa maassamuuttoalttiudessa. Koulutusryhmistä muuttoalttius lisääntyi 1980-luvulla lukio- ja opistotason koulutuksen saaneilla. Korkeakoulutetuilla vähentyi. 1990-luvulla muuttoalttius lisääntyi kaikissa koulutusryhmissä. Perusasteen koulutuksen käyneillä muuttoalttius on aina ollut vaatimatonta.

Maassamuuton motiivit

Muutto on tavallisesti seurausta monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta ja muuttajien tulkinnat muuttosyistä vaihtelevat paljon. Yksilöllisistä motiiveista ei olekaan olemassa tilastotietoa. Kysely- ja haastattelututkimuksien tulosten vertailu toisiinsa on myös hankalaa, sillä käytetyt menetelmät ja tutkimusotokset ovat vertailukelvottomia. Ne ajoittuvat myös taloudellisten suhdanteiden eri vaiheisiin.

Suomessa on tehty kaksi tutkimusta maassamuuton motiiveista maanlaajuisesti (Söderling 1983 ja 1988, Korkiasaari 1991). Uudemmissa tutkimuksissa kohteet on rajattu alueellisesti tai jollain muulla tavalla.

Sekä Söderlingin että Korkiasaaren tutkimuksissa työhön liittyvät tekijät olivat tärkein yksittäinen motiivi. Asumisen, perhesyiden ja muiden motiivien painotus oli myös samanlainen.

Muuton motiivit vaihtelevat muuttoetäisyyden ja -suunnan mukaan. Lähimuutoissa korostuvat asumiseen ja perhesuhteisiin liittyvät syyt. Kaukomuutoissa työsyyt ovat tärkeämpiä. Kaupunkeihin suuntautuvassa muutossa korostuvat työsyyt. Poispäin muuttaessa taas asumis-, ympäristö- ja ei-taloudelliset motiivit. Sisäisessä muutossa taustalla on nuorten itsenäistyminen, avioituminen ja perhekoon kasvu. Lisäksi myös viihtyisämmän asumisympäristön hankkiminen.

Uuden vuosituhannen muutto liittyy vahvasti oman elämän parantamiseen. Maaseudulle muutettaessa ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole korostunut luonto ja harrastukset, vaan maaseudun katsottiin tarjoavan korkeampaa asumistasoa, elinympäristön laatua, parempia naapurisuhteita ja henkilökohtaista turvaa. Toisaalta myös huonompia palveluita sekä työllistymis- ja uramahdollisuuksia.

Vaikka maaseutua arvostetaan kaupunkia enemmän asuinympäristönä, maallemuutto ei ole tullut uudelleen suosioon. Sen sijaan maaseutuun verrattuna kaupunkiseuduilla paikkakuntaan ollaan tyytyväisempiä asumisajasta riippumatta. Lisäksi maalle muuttavat nuoret eivät näytä kiinnittyvän sinne kovinkaan hyvin.

Suomen väestö: Maahanmuutto

Perinteisesti maahanmuutto Suomeen on ollu vähäisempää kuin maastamuutto. Ensimmäinen sodanjälkeinen muuttovoittokausi oli vuosina 1971–1974, jolloin valtaosa maahanmuuttajista oli Ruotsin-paluumuuttajia. Toinen voittokausi oli 1980-luvulla, jolloin maahan muutti 120 000 henkilöä, joista 70 % tuli Ruotsista ja heistä suurin osa oli paluumuuttajia. 1990-luvulla muuttotase pysyi edelleen voitollisena, mutta enemmistö muuttajista oli ulkomaiden kansalaisia. Tosin osa inkerinsuomalaisia ja kansalaisuutensa vaihtaneita paluumuuttajia jälkeläisineen. 1990-alun jälkeen pääosa maahanmuuttajista on ollut ulkomaalaista syntyperää.

Suomen ulkomaalaisväestö

Maassa asuvien ulkomaalaisten määrää voidaan tarkastella kansalaisuuden, syntymämaan, äidinkielen tai etnisen alkuperän mukaan. Laittomien siirtolaisten määrästä ei luonnollisesti ole tilastoja, mutta arviolta heitä on muutama tuhat henkilöä.

Vuoden 2004 lopussa venäläiset olivat suurin yksittäinen Suomessa asuva ulkomaalaisryhmä. Heitä oli 26 %. Seuraavina syntymämaina olivat Ruotsi (18 %), Viro (7%), entinen Jugoslavia (3 %), Somalia (3 %), Saksa (3 %), Irak (3 %), Kiina (2 %) ja Iso-Britannia ( 2 %). Ruotsissa syntyneistä suurin osa oli entisiä Suomen kansalaisia tai heidän jälkeläisiään. Venäjällä ja Virossa syntyneistä yli puolet oli inkerinsuomalaisia. Yhteensä ulkomailla syntyneitä oli noin 166 000.

Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna ulkomaalaisryhmien järjestys on hieman erilainen, sillä joissakin ryhmissä Suomen kansalaisuuden saanti on ollut yleisempää. Vuosina 1991–2003 kansalaisuuden saaneita oli lähes 29 000. Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna suurin ryhmä oli venäläiset (25 000 henkeä). Toiseksi eniten oli virolaisia (13 400) ja kolmanneksi Ruotsin kansalaisia (8 000). Seuraavina olivat somalialaiset (4600), jugoslavialaiset (4200) ja irakilaiset (3500).

Viime vuosina Suomessa asuvien ulkomaiden kansalaisten määrän kasvuvauhti on hidastunut. Syynä on se, että yhä useampi maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Nykyisin kansalaisuuden saa vuodessa noin 5000 henkilöä, joka on viisinkertainen 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Vuonna 2004 Suomessa oli maahanmuuttajia noin 160 maasta. Heistä 133 000 oli vieraskielisiä. Suurimpia kieliryhmiä olivat venäjä (37 300), viro (13 800), englanti (8300), somali (8100) ja arabia (6600). Yli puolet ulkomaalaisista asuu Uudellamaalla.

Suomalaisen ulkomaalaisväestön ominaispiirteitä ovat:

1. Inkerinsuomalaiset (25 000 vuonna 2004) ja muut paluumuuttajat, jotka ovat ulkomailla asuessaan vaihtaneet kansalaisuutensa.
2. Suomalaisten kanssa avioituneet ulkomaalaiset (n. 45 000)
3. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat. (Vuosina 1979–2004 vastaanotettiin 24 000 pakolaista, joista vain osa asuu enää Suomessa)
4. Työn, opiskelun tai muun syyn vuoksi muuttaneita ja heidän perheenjäseniään on arviolta 25 000 henkeä.

Maahanmuuttajien ikärakenne on kantaväestöä nuorempaa. Työikäisiä on 77 %, kun suomalaisista samanikäisiä on 67 %. Eläkeläisiä muuttajista on 6 % ja kantaväestöstä 16 %. Vuonna 2004 lapsia eli 0–14-vuotiaita oli ulkomaalaisväestöstä 17 %. Kantaväestössä suhdeluku on 18 %.

Lapsien määrä alkoi nousta 1990-luvulla Suomen vastaanotettua perheellisiä pakolaisryhmiä. Myöhemmin määrä on kasvanut myös perheenyhdistämisten vuoksi. Eniten lapsia on Sudanista (46 %), Somaliasta (36 %) ja entisen Jugoslavian alueelta tulleissa (34 %).

Naisia maahanmuuttajista on hieman yli puolet. Syntymämaiden väliset erot ovat kuitenkin suuria. Filippiineiltä ja Thaimaasta tulleista 80 % on naisia ja Venäjällä syntyneistä 63 %. Egyptissä, Kreikassa, Marokossa, Alankomaissa, Turkissa, Italiassa, Isossa-Britanniassa ja Israelissa syntyneistä 70–80 % on miehiä. Tilastot heijastavat solmittuja avioliittoja suomalaisten kanssa.

Maahanmuuttajien työttömyysaste on yli kolminkertainen kantaväestön työttömyysasteeseen verrattuna. Se on kuitenkin vähitellen pienentynyt. Vuonna 1997 työttömyysaste oli 41 % ja vuonna 2005 29 %. Etnisten ryhmien välillä erot ovat suuria. Pakolaisina tulleista irakilaisista, iranilaisista ja somalialaisista kaksi kolmasosaa oli työttöminä vuonna 2003. Ranskalaisista, kiinalaisista ja yhdysvaltalaisista joka kymmenes.

Maahanmuuttajien kokonaishedelmällisyysluku on hieman korkeampi kuin kantaväestöllä. Somalialaisilla se on kuitenkin 5,1 ja entisen Neuvostoliiton asukkailla 0,8. Hedelmällisyys heijastaa lähtömaiden syntyvyyttä.

Suomessa on kuitenkin vähän muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna ulkomaalaisia. Siihen on kaksi syytä: Suomen taloudellinen tilanne, kulttuuri, kieli ja ilmasto eivät ole tarpeeksi vetovoimaisia ja lisäksi maahanmuuttoa on rajoitettu poliittisesti.

Tuleva siirtolaisuus

Suomessa ulkomaalaisten määrä on kaksinkertaistunut 10 vuodessa. EU15-maiden taso saavutetaan vuonna 2025.

Kolmannes ulkomaalaisista on tullut entisen Neuvostoliiton alueelta. Myös tulevaisuudessa suuri osa saapunee lähialueilta.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat muodostavat nykyisestä ulkomaalaisväestöstä kolmanneksen. Ryhmän koon kehitystä on kuitenkin vaikea ennakoida, koska pakolaisuutta aiheuttavat tekijät ovat arvaamattomia.

Eurooppalaisen siirtolaispolitiikan kehitys

Muuttoliikkeet ovat seurausta taloudellisesta ja poliittisesta päätöksenteosta. Siirtolaisuutta on usein tarkasteltu "kolmen D:n" säännöllä. Säännön mukaan muuttoa aiheuttavat maiden väliset kehityserot (development), väestölliset erot (demography) ja kansanvalta (democracy). Kehityserot liittyvät taloudellisiin eroihin. Muutot suuntautuvat köyhimmistä maista rikkaimpiin. Muuttojen päävirrat suuntautuvat suuren syntyvyyden maista pienen syntyvyyden maihin. Neljännes siirtolaisuudesta liittyy lähtömaiden epävakaisiin oloihin kuten sotiin.

Toisen maailmansodan jälkeinen maahanmuuttoon liittyvä poliittinen sääntely on jaettu kolmeen aaltoon. Ensimmäinen aalto liittyi teollisuden työvoimatarpeisiin, ja se alkoi heti sodan jälkeen kestäen 1970-luvun loppuun. Suomi oli tällöin vielä lähtömaa. Työvoimaa vastaanottavat maat eivät kuitenkin luoneet edellytyksiä sopeutua ja integroitua yhteiskuntaan, vaan maahanmuuttajille rakennettiin pikaisesti asuinalueita, jotka slummiutuivat aikaa myöten.

Toinen aalto alkoi, kun Eurooppaan 1980- ja 1990-luvulla alkoi saapua yhä enemmän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Suomi vastaanotti pakolaisia ensin Vietnamista ja sen jälkeen Somaliasta ja Jugoslaviasta.

Kolmas aalto on niin sanottu aktiivisen maahanmuuttopolitiikan kausi. Taustalla on väestön ikääntyminen ja työvoiman väheneminen. Vaihe on aktiivinen myös Suomessa ja maahanmuuttopolitiikkaa onkin selvästi liberalisoitu vuodesta 2005 lähtien.

Suomen maahanmuuttopolitiikka

Suomen maahanmuuttopolitiikan yksi tavoitteista on edistää osaavan työvoiman saatavuutta. Ei ole kuitenkaan varmaa, että Suomi saa haluamansa maahanmuuttajat. Syitä on useita. Lähialueiden väestö vähenee ja siten samalla siirtolaisuuden. Siirtolaisuus suuntautuu sinne, missä lähtömaiden väestöä jo on. Suomi on pieni ja huonosti tunnettu kohde, jonka on vaikea kilpailla työvoimasta Ison-Britannian, Kanadan ja Yhdysvaltojen kanssa. Esimerkiksi ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä oli vuonna 2005 alle 5000 opiskelijaa. Isossa-Britanniassa opiskelijoita oli vuonna 2003 noin 260 000, Saksassa 240 000 ja Ruotsissa 35 000.

Suomen vetotekijöinä maahanmuuttajat kuitenkin pitävät haastavia työtehtäviä, mahdollisuutta edistää uraa esimerkiksi it-alalla, rauhallista ja turvallista yhteiskuntaa sekä suomalaista hyvinvointipolitiikkaa. Suomesta irrottavina tekijöinä maahanmuuttajat pitävät vähäisiä urakehitysmahdollisuuksia, kaukaista sijaintia, kankeaa työlupakäytäntöä ja arkipäivän rasismia.

Aktiivinen maahanmuuttopolitiikka ei kuitenkaan saa varauksetonta kannatusta Suomessa. Uhkina nähdään maahanmuuttajien vaikea sopeutuminen suomalaisiin instituutioihin, erilaiset perheisiin liittyvät arvot sekä käytännöt ja ettei suomalaiset ole tottuneet kohtaamaan vieraita kulttuureja omalla maallaan. Maahanmuuttajat voivat työllistyä lähinnä matalapalkka-aloille ja siten lisätä tuloeroja. Lisäksi voi olla vaikea perustella maahanmuuton tarvetta työttömille ja pätkätöissä oleville. Uhkien torjumiseksi olisikin pyrittävä siihen, että maahanmuuttopolitiikalla on väestön laaja tuki ja se koetaan edistävän suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä

Maahanmuuuttajien kotoutuminen ja akkulturaatio

Toista maailmansotaa seuranneessa ensimmäisessä aallossa tulijat nähtiin vain vierastyövoimana. Maahanmuuttajat eivät kuitenkaan palanneet kotimaahansa ja vähitellen alettiinkin ymmärtää, että maahanmuuttajat on huomioitava paremmin yhteiskuntapolitiikassa.

Siirtolaisen on opittava sopeutumaan elämänsä uusiin rakenteisiin ja rajoituksiin. Uuden omaksuminen tapahtuu kaksisuuntaisessa akkulturaatio-prosessissa, jossa kulttuurit muovautuvat olleessaan kosketuksissa toistensa kanssa.

Akkulturaatiosta on neljä muotoa:

• Integroituessa maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurinsa, mutta ylläpitää kontakteja valtaväestöön.
• Assimilaatiossa maahanmuuttaja hylkää oman kultuurinsa ja sulautuu valtaväestöön
• Separaatiossa maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurinsa ja pitää etäisyyttä valtaväestöön
• Marginalisoitunut maahanmuuttaja torjuu oman kulttuurinsa eikä hänellä ole myöskään kiinnekohtaa valtaväestöön tai yhteiskuntaan.

Suomessa on havaittu, että suomen tai ruotsin taito, sosiaalisten verkostojen monipuolisuus ja maassa vietetty aika vähentävät syrjäytymisriskiä. Pakolaisina tulleet naiset ovat usein vaarassa syrjäytyä. Myös ikääntyvien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan on vaikeaa. Heillä ei usein ole työllistymismahdollisuuksia eikä lapset välttämättä hoida enää vanhempiaan kuten entisessä kotimaassaan.

Suomen väestö: Maastamuutto

Viimeisten sadan vuoden aikana Suomesta on muuttanut pois yli miljoona suomalaista, joista kolmasosa ennen toista maailmansotaa. Ennen toista maailmansotaa muutto suuntautui pääasiassa Pohjois-Amerikkaan. Sodan jälkeen lähteneistä lähes 80 % on muuttanut Ruotsiin. Puolet Ruotsiin muuttaneista on palannut takaisin.

Ensimmäiset suomalaiset muuttajat olivat 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Keski-Ruotsin asumattomille metsäseuduille ja osin nykyisen Norjan puolelle lähteneitä kaskiviljelijöitä. Viroon muutettiin myös Ruotsin valtakunnan levittäymisen jälkeen. Vuonna 1637 Virunmaan väestöstä oli 20 % suomalaisia. Ennen toista maailmansotaa Ruotsiin muuttaneista ei ole tarkkaa tietoa.

Venäjän vallan aikana muuttoliike oli huomattavaa myös itään. Autonomian aikana noin 150 000 suomalaista muutti Venäjälle. Neuvostoliittoon muutti myös suurimmaksi osaksi loikkareita laittomasti taloudellisten ja poliittisten syiden vuoksi.

Kolmas perinteinen lähisiirtolaisuuden alue oli Pohjois-Norja. Sinne suuntautunut kveenisiirtolaisuus, erityisesti 1830- ja 1860-lukujen välillä, oli kuitenkin vähäistä Ruotsiin ja Venäjään verrattuna.

Muuttoliike oli kuitenkin usein tilapäistä. Esimerkiksi 1800-luvulla oli tapana lähteä kesäksi töihin Ruotsin sahalaitoksiin, Norjan kalatehtaisiin ja Karjalan kannaksen maatiloille.


Siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan

Ensimmäiset 600–1000 henkeä muuttivät jo 1600-luvulla yhdessä ruotsalaisten kanssa Pohjois-Amerikkaan. Suuremmin joukoin Amerikkaan alettiin muuttaa vasta 1860-luvulla, joka saavutti huippunsa vuosina 1899–1913. Kaikkiaan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan muutti noin 370 000 suomalaista.

Siirtolaisuus Amerikkaan liittyi Euroopan ja Pohjois-Amerikan teollistumiseen ja väestönkehitykseen. Euroopassa oli pääomaa ja työväkeä, mutta teollisuus ei pystynyt työllistämään nopean väestönkasvun synnyttämää suhteellista liikaväestöä. Muuttoa edesauttoivat myös ajan uskonnolliset ja poliittiset olot. Amerikka oli aikalaisille rajattomien mahdollisuuksien ja vapauden luvattu maa.

Suomessa lisäksi siirtolaisuuden syynä oli venäläisten sortotoimenpiteet. Osan siirtolaisten tavoitteena oli myös vaurastua nopeasti ja palata kotiin. Yli puolet Amerikan-siirtolaisista oli kotoisin Pohjanmaalta, johon oli syinä korkeampi syntyvyys, perimistapa, torpparijärjestelmä ja tilojen pilkkominen elinkelvottoman pieniksi. Torpparijärjestelmä oli rapautunut metsän arvon kohotessa teollistumisen myötä. Talolliset halusivat pitää itse koko tuotannon metsistään. Moni nuori myös karkasi asevelvollisuutta Amerikkaan. Muuttoon saattoi vaikuttaa myös pohjalainen luonteenlaatu.

Yhdysvaltoihin muuttaminen tyrehtyi, kun siirtolaisten maahanpääsyä alettiin rajoittaa 1920-luvulla. Vuonna 1924 suomalaisten kiintiö oli enää alle 600 henkilöä. Kanadasta tuli uusi pääkohde, jonne muuttovirta pysyi vielä 1950-luvullakin useissa tuhansissa. Vuoden 1945 jälkeen Yhdysvaltoihin on muuttanut noin 20 000 ja Kanadaan noin 27 000 suomalaista.


Siirtolaisuus Ruotsiin

Sotien jälkeen Ruotsista tuli suomalaisten siirtolaisten tärkein kohdemaa. Tilastojen mukaan vuosina 1945–2005 Ruotsiin muutti lähes 560 000 suomalaista.Yli puolet on kuitenkin palannut takaisin. Huipussaan muutto oli vuosina 1969–1970.

Suuren Ruotsiin muuton yhteiskunnalliset syyt olivat hyvin samanlaisia kuin Amerikan-siirtolaisuuden. Elinkeinorakenteen muutos maataloudesta teollisuuteen vapautti maaseudulta työmvoimaa. Etelä-Suomen vaikea asuntotilanne kuitenkin lisäsi painetta Ruotsiin muutolle. Toisena päätekijänä oli väestönkehitys: Suuret ikäluokat tulivat työikään.

Talouselämän mullistuksista siirtolaisuuteen vaikutti syksyllä 1967 tehty 30 prosentin devalvaatio. Se nosti suomalaisten näkökulmasta Ruotsin palkkatasoa samalla prosenttiosuudella. Ruotsin 1960-luvun nousukauden synnyttämä työvoimapula oli myös yksi vetotekijä.

Muuttajat olivat 1960- ja 1970-luvuilla etupäässä samanlaista rahvasta kuin Amerikkaan muuttaneet. Yksilöiden muuttopäätösten taustalla olikin usein työttömyys tai paremman elintason tavoittelu.

Ruotsi on edelleen tärkein suomalaisten siirtolaisten kohdemaa. Vuosina 2000–2004 Ruotsiin muutti vuosittain 3500 henkilöä.

Siirtolaisuus muihin maihin

Tanska ja Norja ovat olleet myös suhteellisen suosittuja muuttokohteita. Pohjois-Norja veti jo 1800-luvulla katovuosien, sotien ja nopean väestönkasvun aiheuttaman puutteen ja turvattomuuden vuoksi suomalaisia siirtolaisia. Kaikkiaan Norjaan on muuttanut viimeisen sadan vuoden aikana ainakin 20 000 suomalaista.

Uudempi Norjan-siirtolaisuus on enimmäkseen taloudellisten motiivien synnyttämää. Tanskaan suuntautuneelle muuttoliikkeelle on ominaista muuttajien korkea koulutustaso, naisvaltaisuus ja muiden kuin taloudellisten muuttosyiden korostuminen. Vuoden 1945 jälkeen muuttajia on ollut 14 000 henkilöä.

Muualle Eurooppaan muuttaneiden määrä ei tiedetä kovin tarkkaan puutteellisen tilastoinnin vuoksi. Kohdemaista saatujen tietojen perusteella vuonna 2004 Euroopassa asui yli 50 000 Suomen kansalaista. Eniten Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Espanjassa. Kun otetaan huomioon kansalaisuutensa vaihtaneet ja jälkipolvet suomalaisperäisen väestön määrä on Euroopassa huomattava.

Perinteisesti Eurooppaan muuttaneet ovat olleet nuoria ylioppilastutkinnon suorittaneita naisia, jotka ovat menneet avioliittoon kohdemaan kansalaisen kanssa. EU-jäsenyyden myötä työn, opiskelun ja muiden syiden merkitys on kasvanut.

Australiasta tuli myös yhdessä Kanadan kanssa suosittu kohdemaa Yhdysvaltojen maahanpääsyrajoitteiden asettamisen jälkeen. Australiaan muutti suomalaisia ennen toista maailmansotaa noin 3 000 henkilöä. Sodan jälkeen 18 000.

Muihin kaukomaihin suomalaiset eivät ole juuri muuttaneet. Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Afrikkaan on muuttanut noin 12 000 suomalaista. Etelä-Afrikkaan lähti jo 1900-luvun alussa kaivostyöläisiä ja laivojen koneenkäyttäjiä. Afrikassa on myös käynyt satoja lähetystyöntekijöitä ja kehitysaputyöntekijöitä. Latinalaisen Amerikan ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset olivat ihanneyhteiskunnasta haaveilevia utopisteja. Venäjän vallan aikana Suomesta karkotettiin 3300 vankia. Osa muutti myös vapaaehtoisesti.


Siirtolaisuuden uudet piirteet

Perinteisesti siirtolaiset ovat olleet vähäisesti koulutettua ja taloudellisten syiden sanelemina muuttaneita. Nykymuuttajat ovat kuitenkin koulutettua väestöä, joka lähtee ainakin aluksi ulkomaille määräajaksi. Opiskelu, kielitaidon parantaminen, urakehitys, elämänkokemus ja ihmissuhteet ovat ohittaneet pelkkään toimeentuloon liittyvät motiivit.

Ulkosuomalaiset

Yhdysvalloissa ensimmäisen polven amerikansuomalaisten määrä vuonna 1920 oli 150 000 henkilöä. Vuonna 1930 toisen sukupolven suomalaisia maahanmuuttajia oli noin 178 000. Vähäisen siirtolaisuuden vuoksi ensimmäisen sukupolven siirtolaisia oli vuonna 1980 kuitenkin enää 30 000.

Vuosikymmenten kuluessa suomalaiset ovat sekoittuneet Yhdysvaltojen muihin etnisiin ryhmiin. Vuonna 2000 Yhdysvalloissa oli noin 435 000 henkilöä, jotka kokivat suomalaisen syntyperän itselleen tärkeimpänä. Noin 188 000 amerikkalaista piti suomalaisia juuria toiseksi tärkeimpänä. Suomessa syntyneitä oli noin 20 000, joista 8000 oli saapunut maahan vuoden 1990 jälkeen. 1990- ja 2000-luvulla noin 400–500 suomalaista on saanut vuosittain green cardin.


Kanadansuomalaiset

Vuonna 2001 Kanadassa asui 32 000 henkilöä, jotka ilmoittivat olevan syntyperältään ainoastaan suomalaisia ja noin 83 000 henkilöä, joilla oli osaksi suomalaisia juuria. Vuoden 1980 jälkeen Kanadaan on muuttanut vuosittain 125 suomalaista.

Ruotsinsuomalaiset

Suurimmillaan Ruotsissa asui 250 000 Suomessa syntynyttä henkilöä vuonna 1980. Vuonna 2004 määrä oli laskenut 187 000:een. Noin 90 000 ruotsinsuomalaisella oli vielä tuolloin Suomen kansalaisuus. Toisen sukupolven suomalaisia asui Ruotsissa 2000-luvun alussa 250 000 henkilöä.

Pääosa vielä 1950-luvulla muuttaneista asettui Tukholman ympäristöön. 1960-luvun suuri muuttoaalto levitti suomalaisasutuksen tasaisesti koko Ruotsin alueelle, erityisesti Keski-Ruotsin teollisuuspaikkakunnille.

Kulutussosiologian klassikot

Karl Marx (1818–1883)

Marx oli materialistinen filosofi ja taloustietelijä, joka keskittyi pääasiassa tuotannon tarkasteluun. Marx esitti tavaran kahdentuvan käyttö- ja vaihtoarvoksi. Hänen mukaansa markkinataloudessa vaihtoarvo alkoi hallita käyttöarvoa, koska tavaraa ei tuoteta omiin tarpeisiin vaan markkinoile.

Keskeistä Marxille oli omistus-käsite, luokkaintressit ja riisto. Tavarafetisismiksi Marx kutsui ilmiötä, jossa ihmisten väliset tuotannolliset suhteet hämärtyivät samalla muuntuessaan tavaroiden välisiksi suhteiksi.

Max Weber (1864–1920)

Weber oli porvariston Marx ja modernin kapitalismin oppi-isä. Hänen keskeisin teos on kapitalismin syntyä käsittelevä Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Weberin näkemys yhteiskunnan rakenteista oli Marxia moniulotteisempi. Luokan ohella keskeisiä käsitteitä olivat status ja puolue.

Weberin mukaan sosiaalinen status perustuu ulkopuoliselle arvonannolle. Yhteisöjen muuttuessa monimutkaisemmiksi kaikki eivät enää tunne toisiaan, vaan yksilöiden on itse ilmaistava omaa statustaan. Esimerkiksi kulutuksen ja elämäntyylin kautta.

Georg Simmel (1858–1918)

Simmel oli saksalainen sosiologi ja filosofi. Simmel on kirjoittanut muun muassa suurkaupunkielämästä, rahasta ja muodista. Hän tarkasteli muotia dualismin kautta, jossa on yhtä aikaa kysymys yksilöllisestä erottautumisesta ja yhteisöllisestä kuulumisesta johonkin.

Simmelin tarkastelussa luokalla on keskeinen rooli. Simmelin mukaan muoti valuu ylemmistä luokista alempiin trickle-down-mekanismin kautta. Ylemmät luokat muuttavat tyylin suuntaa ja samalla ylläpitävät luokkaeroja. Alemmat sosiaaliset ryhmät pyrkivät taas jäljittelemään ylempien sosiaalisten ryhmien tyyliä.

Simmelin teoriaa voi kritisoida siitä, että muoti kulkeutuu myös alemmista luokista ylempiin luokkiin. Alemmat luokat voivat haluta myös erottautua eivätkä vain jäljitellä. Esimerkiksi katumuodeilla.

Luokkamuotien merkitys on ylipäätään kyseenalainen. Yhteiskunta on fragmentoitunut ja jokaisella sosiaalisella ryhmällä on eri muotityylien asettajat. Teoria ei myöskään huomioi muotiteollisuuden ja julkisuuden henkilöiden merkitystä.

Thorstein Veblen (1857–1929)

Veblen oli norjalais-yhdysvaltainen sosiologi ja taloustietelijä. Veblenin mukaan kulutus erottelee ensisijaisesti luokkia. Hän tarkasteli klassikkoteoksessa Joutilas luokka erityisesti yläluokan kulutuskäyttäytymistä. Sen mukaan joutilaalla luokalla on kaksi keinoa osoittaa oma asemansa: 1) joutilaana oleminen 2) kerskakulutus.

Työnteon välttäminen on joutilaana oloa puhtaimmillaan. Vain tietyt työnteon muodot ovat hyväksyttäviä: halliintoon sekä sotiin osallistuminen ja urheilu sekä hurskaus. Lähtökohtaisesti työ ei saa olla tuottavaa. Joutilaana oloa on kuitenkin vaikea todentaa suurelle yleisölle, joten ratkaisuna on kerskakulutus.

Kerskakulutus on huomiota herättävää, tuhlailevaa kulutusta. Ensiluokkaisten tuotteiden erottaminen halpa-arvoisista on tärkeää. Esimerkiksi vaattet ovat hyvä keino varallisuuden esiin tuomisessa.

Mies on päävastuullisena joutilasta luokkaa edustavassa perheessä. Naiset, lapset ja palvelijat ovat sijaiskuluttajia. Perinteiset sukupuoliroolit (mies tuottaa, nainen kuluttaa) ovat taas voimassa alempiin yhteiskuntaluokkiin siirryttäessä.

Colin Campbell arvostelee Veblenin teoriaa. Siihen on viitattu paljon, mutta itse teorian luonteesta on keskusteltu vähän eikä sitä ole tutkittu empiirisesti. Sen satiirinen ja  ironinen sävy vaikeuttavat tulkintaa. Missä määrin kerskakulutus on tietoista ja missä määrin tiedostomatonta toimintaa?

Lisäksi myös niillä, joilla on tänä päivänä eniten rahaa, on myös vähiten vapaa-aikaa (Gershuny & Sullivan, 2004). Kalliit mutta jo hankitut vapaa-ajan kulutustuotteet jäävät käyttämättä aikapulan vuoksi. Teoriaa vastaan puhuu myös kerskakulutuksetn vastareaktiot kuten downshiftaus eli kulutuksen vähentäminen.

Toisaalta yhtymäkohtia tähän päivään ovat luksuskulutus ja lapsien sekä eläimien sijaiskuluttajuus.

Tulot ja kulutus

Mikrotalousteorian mukaan taloudellisen toiminnan lähtökohtainen tarkoitus on tarpeiden tyydyttäminen, joka onnistuu kuluttamalla hyödykkeitä. Se kuvaa kuinka johdonmukainen kuluttaja käyttäytyy tiettyjen reunaehtojen, kuten budjettirajoituksen ja preferenssien, vallitessa.

Budjettirajoitus riippuu kuluttajan tuloista ja hyödykkeiden hinnoista. Se määrää ne mahdollisuudet joihin kuluttajalla on varaa. Preferensseillä kuvataan teknisesti ihmisten mieltymyksiä eri vaihtoehtojen suhteen.

Eri taloustietelijät ovat esittäneet miten tulot suhtautuu kulutukseen. Keynesin mukaan nykyinen kulutus riippuu nykyisistä tuloista (C=Y). Irving Fisher esittää, että kuluttajan valintoja rajoittaa intertemporaalinen budjettirajoite, joka kuvaa nykyisten ja tulevien kokonaisresurssien määrää.

Milton Friedmanin pysyväistulohypoteesin mukaan kuluttajat säästävät ja lainaavat, jotta tilapäisten tulomuutosten aikana kulutus pysyisi tasaisena. Franco Modiglianin elinkaarimallin mukaan kuluttaja pyrkii saavuttamaan tasaisen kulutuksen jakamalla resurssit tasaisesti ajan yli.

Näiden teorioiden mukaan eläkkeelle jäädessä ja tulotason pudotessa kulutusalttiuden (tulot / kulutus) pitäisi pysyä ennallaan ja säästämisasteen alentua. Empiiriset tutkimustulokset eivät kuitenkaan tue teorioiden mukaisia hypoteeseja, vaan niiden mukaan eläkkeelle jäädessä säästämisaste nousee kulutuksen supistuessa. Syitä tähän ovat muuan muassa kulutustarpeiden pienentyminen, varautuminen taloudellisiin riskeihin, perinnönjättömotiivi ja terveydentila.

Vaikka kulutus onkin sidoksissa tuloihin, niin kulutuskäyttäytymiseen vaikuttavat myös monet toimintamahdollisuuksiin, preferensseihin, elinvaiheeseen ja elämäntilanteeseen liittyvät tekijät.

Hyvinvoinnin tarveteoriat

Termejä:

• Negatiivinen vapaus: vapautta jostakin, yksilöä ei pakota mikään tai kukaan mihinkään.
• Positiivinen vapaus: vapautta johonkin, yksilöllä on rajoittamaton mahdollisuus tehdä jotain.
• Normaalihyödyke: tulojen kasvu lisää kulutusta.
• Inferiorinen hyödyke: tulojen kasvu vähentää kulutusta.

Hyvinvoinnin kannalta keskeisintä on perustarpeiden tyydytys, jolle ei useinkaan ole vaihtoehtoa, vaan hyvinvointi edellyttää niiden säännöllistä ja tasapainoista tyydyttämistä. Halut sen sijaan ovat valinnaisia ja niiden toteutuminen on riippuvainen tarpeiden toteutumisesta. Välttämättömien tarpeiden tyydytys on suora hyvinvoinnin mitta. Toisaalta välttämättömyys on myös suhteellista. Esimerkiksi kännykät tänä päivänä.

Tulojen avulla yksilö voi tietoisesti ohjata ja hallita elämäänsä sekä elinolosuhteitaan. Ne ovat hyvinvoinnin resurssiperusteisen lähestymistavan mitta, joka heijastaa potentiaalisia kulutusmahdollisuuksia. Kulutus on hyvinvoinnin tarveperusteisen lähestymistavan mitta. Se on tuloja suorempi materiaalisen hyvinvoinnin mitta. Keskeisyydestä huolimatta tulo- ja kulutustaso ovat kuitenkin yksin riittämättömiä hyvinvoinnin mittoja.

Omistamalla resursseja yksilö saavuttaa kyvyn toimia hyvinvointia edistävästi. Resurssit määräävät mitä yksilö voi tehdä. Ne muodostavat yksilön valinnanmahdollisuudet. Toimintamahdollisuudet kytkeytyvät positiivisen vapauden tulkintaan. Kyky toimia antaa mahdollisuuden toimia omien tarpeiden ja valintojen mukaisesti.

Engelin laki

Engelin lain mukaan ravintomenojen osuus tuloista ja kokonaismenoista laskee tulotason kohotessa. Se kertoo samalla aineellisesta hyvinvoinnista. Normaalihyödykkeen tapauksessa ylellisyyskulutus kasvaa tulotason kohotessa. Välttämättömyyskulus sen sijaan laskee tulotason kohotessa.

Sukupuoli ja kulutus

Perinteisesti kulutus ja naissukupuoli on liitetty toisiinsa: mies on tuottaja ja nainen kuluttaja. Taustalla on teollistumisen myötä sukupuoliroolien voimakas eriytyminen entisistä rooleista maatalousyhteiskunnassa, jossa miehet ja naiset työskentelivät yhdessä.

Samalla länsimaisen kulttuurin valtasi näkemys siitä, että miehet ja naiset ovat tarkoitettu eri elämänaloille. Se nähtiin järkevänä ja jopa välttämättömänä yhteiskunnan toimivuuden kannalta. Feministinen tulkinta: nainen joutui alistetun kodinhoitajan rooliin miehen auktoriteetin kasvaessa.

Vallan resurssiteorian mukaan päätöksenvalta perheissä on suoraan riippuvainen henkilön tulojen suuruudesta. Se ei kuitenkaan päde suoraan suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomessa naisten päätäntävalta on suurempi erityisesti päivittäis- ja sisustustavaroissa. Miehet vastaavat useimmin teknologian ja isojen kulutustavaroiden hankinnasta. Päätöksenteko suomalaisissa perheissä on sukupuolittunutta.

Kulutus voidaan nähdä myös feminiinisenä toimintana. Kulutus on merkittävämpi osa naisen kuin miehen identiteettiä. Useiden näkemysten mukaan naiset sosiaalistetaan jo pienestä pitäen viettämään vapaa-aikaansa shoppaillen ja rakentamaan naiseuttaan kulutuksen ja erityisesti ulkonäköön kohdistuvan kulutuksen kautta.

Toisaalta jälkiteolliset kulutusteoriat eivät näe sukupuolella merkitystä. Esimerkiksi Baumanin mukaan kulutusyhteiskunnassa jokaisen pitää olla kuluttaja. Se on universaali oikeus ja toisaalta myös velvollisuus.

Mies- ja naiskuluttajien perinteistä tyypittelyä

Naiset:

• hedonismi
• halu shoppailla
• heräteostelu ja lankeaminen turhuuksiin
• esteettisyys ja sosiaalisuus korostuvat

Miehet:

• Eivät naisten tavoin nauti kuluttamisesta.
• Ostavat tarpeeseen ja tekevät vain hyötyhankintoja.
• Kulutus kohdistuu tekniikkaan ja feminiinisiksi ymmärrettyjä kulutusalueita vältetään.

Naisten kulutus on yleensä kriittisemmän tarkastelun alla kuin miesten. Se näkyy myös vanhempien asennoitumisessa nuorten tyttöjen ja poikien kulutukseen: tytöt vinkuvat ja pojat tarvitsevat. Perheissä pojilla on myös enemmän käyttörahaa kuin tytöillä. Useiden tutkimusten mukaan kuitenkin naiskuluttajat ovat miehiin verrattuna säästäväisempiä, vihreämpiä, eettisempiä ja tinkivät useammin omasta kulutuksestaan muiden hyväksi.

Mielikuvat sukupuolen vaikutuksesta kulutukseen elää vahvasti ja jossain määrin ne saavatkin tukea tutkimuksista, mutta sukupuoliroolit elävät myös ajassa. Esimerkiksi sukupolvi Y eli vuosina 1980–1999 syntyneet sekoittavat perinteisiä sukupuolirooleja. Heidän liberaalit käsitykset heijastuvat myös kulutukseen. Esimerkiksi miehet ovat siirtäneet laatukriteerit vaatteisiin ja ulkonäköön liittyvä kulutus on kasvanut.

Käytännön kulutustutkimuksessa pelkän sukupuolen tarkastelu antaa toisinaan liian yksinkertaisen kuvan tarkasteltavasta ilmiöstä. Sukupuolten väliset erot saattavat ilmetä eri tavoin esimerkiksi eri tulo-, ikä- tai ammattiryhmissä.