René Descartes'n (1596–1650) filosofia

Descartes'ia pidetään uuden ajan filosofian isänä, joka pyrki syrjäyttämään keskiajalla vallinneen aristotelis-skolastisen filosofian suuntauksen ja luomaan uuden rationalismiin pohjautuvan perustan filosofialle sekä luonnontieteille. Hänen mukaansa pelkän järjen avulla on tavoitettavissa perustavanlaatuiset periaatteet, jotka voidaan tietää todeksi ilman mitään epäilystä. Apuna uuden maailmankäsityksen luomisessa Descartes käytti skeptistä metodia.

Decartes epäili metodologisesti kaikkea löytääkseen absoluuttisen tiedon perustan. Hän esitti kolme argumenttia, joiden vuoksi kaikkea on mahdollista epäillä: aistien valheellisuus, uniargumentti ja kartesiolainen demoni. Aistit johtavat meitä toisinaan harhaan, miksi ne eivät siis pettäisi aina? Uni tuntuu todelliselta, mistä tiedän etten ole unessa juuri nyt? Paha demoni voi vääristää koko käsittämämme todellisuuden, jolloin edes unissa esiintyvät universaalit kuten värit ja matemaattiset totuudet eivät enää pidä paikkaansa.

Lopulta Decartes päätyi siihen, että ainoastaan minän olemassaolosta voi olla varma, koska on oltava jotain, jota paha demoni voi pettää ja jonkin on epäiltävä aistien antamaa todistusta. "Ajattelen, olen siis olemassa."

Ajattelevan minän olemassaolon todistuksesta seuraa kysymys, mikä on kyseisen olennon luonto. Descartes'in kantaa kutsutaan karteosiolaiseksi dualismiksi: henkinen minä ja aineellinen minä ovat erillisiä toisistaan riippumattomia substansseja, joskin ne ovat liittyneet perustavalla tavalla toisiinsa.

Vaikka henkinen tietoisuus on ainoa asia, jota ei voi epäillä, voimme kuitenkin saada varmaa tietoa myös ulkoisesta maailmasta. Descartesin metafysiikassa Jumala muodostaa sillan ajatusten maailmasta aineelliseen maailmaan. Hän esitti myös ontologisen todistuksen Jumalan olemassaolosta.

Koska Jumala on täydellinen olento, Jumalan on oltava hyväntahtoinen eikä voi aiheuttaa aistimuksiimme harhoja, sillä petoksessa on aina kyse vajavaisuudesta. Tästä seuraa se, että selkeästi ja tarkasti tehdyt havainnot ulotteisista ja mekanistisista aineellisista olioista ovat Jumalan takaamina tosia.

Jumalan ontologinen todistus:

1. Mielessäni on idea Jumalasta
2. Jumalan idea esittää ääretöntä olentoa
3. Vaikutus ei voi olla syytään täydellisempi
4. Siis: Jos idea esittää olentoa, jolla on ominaisuus X, niin idean syy täytyy olla olento X
5. Siis: Mielessäni olevan Jumalan idean syy on ääretön olento
6. Siis: Ääretön olento on olemassa
7. Siis: Jumala on olemassa

Todistuksen kritiikkiä:

• Seuraako premissistä 3 välijohtopäätös 4?
• Äärettömän olion ideasta voidaan päätellä sen syyn olevan ääretön olento vain, jos oletetaan ääretöntä olentoa esittävän idean olevan ääretön; Idea äärettömästä oliosta ei tarvitse olla ääretön.

Segmentaariset oppositiot

Miten on mahdollista, että yhteiskunnat ilman valtiota, keskushallintoa, lainsäädäntöjärjestelmää tai jopa ilman johtajia pysyvät koossa eivätkä hajoa? Mikä estää itsekkäiden ja omaa etuaan ajavien ihmisten ajautumisen kaikkien sotaan kaikkia vastaan?

Tällaisissa yhteiskunnissa länsimaisten instituutioiden abstraktit periaatteet löytyvät sukulaisuuden kautta. Konfliktit koskevat vain harvoin kahta ihmistä. Eri osapuolia tukevat ainakin lähimmät sukulaiset ja laajemmissa konflikteissa kokonaiset linjasuvut tai klaanit. Segmentaarisessa järjestelmässä konfliktin laajuus määrää samalla poliittisen yhteisön laajuuden.

Segmentaarinen klaani ei ole eriytyneistä ihmisryhmistä koostuva big manin johtama hierarkkinen leirikunta, jossa ihmiset tunnistavat yhteisen sukulaisuuden. Segmentaarinen klaani on yleensä johtajaton ja se koostuu tasa-arvoisista sekä toisiaan vastaavista linjasuvuista ja alaklaaneista. Klaanin jäsenet ovat sukulaisia, mutta heillä on pitkä sukupolvien välinen muisti ja tarkka käsitys etäisyydestään toisiin sukulaisiin.

Tärkein korporatiivinen ryhmä segmentaarisissa yhteiskunnissa on linjasuku. Se omistaa kollektiivisesti maan, ja avioliitot sovitaan sukulinjojen kesken autonomisten yksilöiden sijaan. Linjasuku koostuu ihmisistä, jotka voivat osoittaa polveutuvansa yhteisestä esi-isästä tai esiäidistä. Klaaneihin kuuluvat ihmiset, jotka olettavat polveutuvansa samasta esi-isästä tai esiäidistä, mahdollisesti myyttisestä hahmosta, mutta eivät pysty nimeämään kaikkia yhdyssiteitä. Klaanit ovat yleensä linjasukuja suurempia.

Korporatiivisten sukuryhmien uudet jäsenet valikoituvat polveutumisperiaatteen mukaisesti. Unilineaalisessa polveutumisessa uudet jäsenet liittyvät joko isän sukuryhmän eli patrilineaalisen järjestelmän tai äidin sukuryhmän eli matrilineaalisen järjestelmän jäseniksi. Polveutuminen voi olla myös molemminpuolista eli bilateraalista. Tällöin kuitenkin ongelmaksi muodostuu sukupuiden rakentaminen, sillä yhden sukupolven verran taaksepäin siirryttäessä sukulaisten määrä kaksinkertaistuu. Patrilineaalinen ja endogaaminen perheyhteisö yhdistää yksilön ryhmään enemmän kuin mikään muu yhteisö ihmiskunnan historiassa.

Segmentaarisen yhteiskunnan tasapaino ei synny konfliktien puuttumisen seurauksena, vaan tasapainon perusta piilee sosiaalisissa prosesseissa.Vaikka esimerkiksi sukuriita asettaa sosiaalisen järjestyksen koetukselle, se kuitenkin heikentymisen sijaan vahvistuu. Sukuriita saa osapuolien sosiaaliset suhteet ja niiden väliset vahvat moraaliset velvoitteet aktivoitumaan. Konfliktien yhdistämät ryhmät tasapainottavat yhteiskunnan dynaamista liikettä kohti pienempiin yhteiskunnallisiin segmentteihin.

Segmentaarinen järjestäytyminen voi ulottua aina lähimmäisistä sukulaisista kokonaisten heimojen väliseen yhdistymiseen esimerkiksi maan hallitusta vastaan. Segmentaarisen opposition käsitystä voi soveltaa myös moderneihin yhteiskuntiin. Esimerkiksi Suomen talvisodassa punaiset ja valkoiset yhdistyivät puolustamaan Suomea Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, mikä sai kahtia jakautuneen kansan eheytymään. Myös Euroopan ja Afrikan unionit voidaan nähdä esimerkkeinä segmentaarisesta yhdentymisestä maailmanmarkkinoilla toimivan yhteistyön takaamisen seurauksena.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on liittymistä ja identifioitumista ihmisen arvokkaana kokemaan ryhmään. Se on suoraan esitettyjen tai hiljaisesti hyväksyttyjen arvojen, tavoitteiden ja normien tiedostamista, jäsentämistä ja näkyväksi tekemistä. Ilman yhteisöjä sosiaaliset järjestelmät eivät toimisi ja yhteiskunnat eivät pysyisi koossa. Yhteisöllisyys on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohja.

Yhteisöllisyyden tehtävänä on kulttuurin jakaminen ja turvallisuudentunteen sekä vastavuoroisuuden tarjoaminen. Yhteisö sosiaalistaa yksilön yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja itsestään tietoiseksi persoonaksi. Se opettaa yksilölle, miten selvitä omillaan ja miten elää yhteiskunnan arvojen mukaista elämää. Sisäistetyistä normeista tulee tällöin persoonallisuuden piirteitä, jotka tuntuvat luonnollisilta eikä niitä haluta kyseenalaistaa.

Yhteisöt valmistavat ihmiset muuttuviin elämänvaiheisiin. Esimerkiksi pojan tullessa mieheksi muutos vahvistetaan siirtymäriitillä. Se on julkinen ja dramatisoitu tapahtuma, jossa yksilölle ja mahdollisesti muille saman ikäpolven jäsenille opetetaan keinoja selviytyä seuraavasta elämäntilanteesta. Siirtymäriitti siirtää yksilön statuksesta toiseen ja kiinnittää vahvemmin yhteisöön.

Siirtymäriitti on myös kestävyyskoe, johon kuuluu osanottajien väliaikainen kärsimys ja puute, jotka pakottavat kokelaan osoittamaan olevansa aikuisten oikeuksien ja velvollisuuksien arvoinen. Initaatioriitti voi kestää viikkoja tai jopa vuosia, jonka aikana initoitava on yhteiskunnan ulkopuolella ilman selkeää yhteiskunnallista statusta. Esimerkiksi modernien yhteiskuntien pitkittynyt nuoruus voidaan nähdä siirtymäriittinä aikuisuuteen.

Yhteisöllisyys vaikuttaa myös positiivisesti fyysiseen terveyteen. Pohjanmaalla asuvat suomenruotsalaiset ovat terveempiä ja elävät useita vuosia pidempään kuin samalla alueella asuvat suomalaiset. Yhteisöllisyyden rapautuminen on yhdistetty myös moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yksilökeskeisen elämän nousu kaupungistumisen, internetin, television ja ailahtelevan työelämän myötä ovat lisänneet syrjäytymistä, yksinäisyyttä ja turvattomuutta.

Toisaalta tiukasti ja kokonaisvaltaisesti yksilöä kontrolloiva yhteisö tukahduttaa yksilöllisyyden. Yhteisön asettamien paineiden ollessa liian suuria niistä poikkeaminen ja kyvyttömyys elää odotusten mukaisesti voivat ajaa yksilön vieraantumisen tunteeseen, syrjäytymiseen ja jopa itsemurhiin. Yhteisöllisyys voi lisätä myös suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan ja vaikeuksia sopeutua muutoksiin.

Yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä ei pidä kuitenkaan asettaa vastakkain. Eri ihmisillä on erilainen kaipuu yhteisöllisyyteen ja yksilöllisyyteen. Televisio-ohjelmat tarjoavat yhteisiä kokemuksia. Internetissä luodaan virtuaaliyhteisöjä. Urbaani kaupunkikulttuuri tarjoaa positiivisia vapauksia toteuttaa anonyymisti yksilön ainutkertaisuutta. Se lisää samalla suvaitsevaisuutta sekä moniarvoisuutta. Individualismiin helposti yhdistetyn minä-keskeisyyden ja välinpitämättömyyden sijaan yhteisöllisyyttä rapauttaa passiivisuus ja urbaaniin elämään kuulumaton halu olla osallistumatta yhteisten asioiden hoitoon.

Yksilöllisyys

Perinteisissä yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmisten väliset suhteet olivat henkilökohtaisempia eikä tarkkaa jakoa yksityiseen ja julkiseen aina ollut. Identiteetti oli kollektiivinen eikä muista erottautumista arvostettu. Moderni ihminen on sen sijaan ennen kaikkea individualistinen yksilö.

Myöhäismodernissa maailmassa elämää ei rakenneta enää yksin ammatti-identiteetin, sosiaaliluokkien ja perheen varaan. Yhteiskunnallisten tekijöiden säätelemän ja ikäsidonnaisen normaalibiografisen elämänkulun on korvannut "tee se itse" -biografia. Omasta itsestä on tullut pakollinen osa ihmisen maailmasuhdetta. Yksilö on itse vastuussa refleksiivisestä elämänsuunnitelmasta.

Refleksiivinen minä osaa suhteuttaa asioita toisiinsa, tarkastella asioita eri näkökulmista ja luopua ennakkoluuloista sekä ehdottomina pidetyistä totuuksista. Yksilöllisellä identiteetillä on tällöin mahdollisuus saavuttaa täysi kukoistuksensa. Toisaalta vastuun ollessa suuri omista valinnoista ja niiden seurauksista vaarana on yksilöllisyyden muuttuminen addiktioksi. Esimerkiksi vääristyneen kehonkuvan kautta.

Yksilöllistymisestä huolimatta modernin yksilön elämää säätelevät edelleen monet asiantuntijajärjestelmät kuten lääkäriasemat, internetin yhteisöt ja pankit. Ne ovat kuitenkin monesti ristiriidassa keskenään ja tulkintakirjo on laaja. Yksilön on tällöin opittava sopeutumaan ristiriitaisuuksin sekä aukkoihin omissa tiedoissa ja ettei elämää voi kokonaan hallita sekä suunnitella etukäteen.

Syvän yksilöllistymisen potentiaalisena haittana voidaan nähdä myös anonyymeistä yksiköistä koostuva massayhteiskunta. Kollektiivisten identiteettien murentuessa ja joukkotiedotuksen vaikutusvallan kasvaessa vastuuntunne yhteisöstä katoaa. Kohteliaasta tarkkaamattomuudesta ei ole pitkä matka välinpitämättömyyteen. Toisaalta kuitenkin uudenlaisia kollektiivisia yhteisöjä rakennetaan yksilöllisten makujen varaan. Varsinkin internetin kautta erilaisten symbolien ja niihin liittyvien merkitysten varaan rakennetaan uusia yhteisöjä. Esimerkiksi erilaisia faniyhteisöjä.

Aika ajoin on myös mahdollista, että karismaattisten henkilöiden johtamat ja fanaattiset yhteisöt haastavat modernin yhteiskunnan rationaalisen yksilöllisyyden. Primaarisosialisaation epäonnistuminen, työmarkkinoilta tippuminen tai sinne pääsemättömyys ja ahdistus oman statuksen laskemisesta voivat johtaa turvattomaan minuuteen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatusmaailmaan. Tällöin ainoa mahdollisuus pitää minuus kasassa saattaa olla ryhmäidentiteetin ottaminen ensisijaiseksi identiteetiksi. Yksilöllistyminen yksinkertaistaakin maailman jäsentämistä ja lisää yhteiskunnan vastakkainasetteluja. Tällöin myös esimerkiksi poliittisen radikalisoitumisen riski kasvaa.

Suomen väestö: Perhemuodostuksen muutokset ja jatkuvuus

Suomalaisen perheenmuodostuksen muutokset koskevat suurimmaksi osaksi avioliittoa. Historialliset lähteet valottavat avioitumista 1700-luvun puolivälistä alkaen. Tällöin naimattomaksi jääminen oli harvinaista ja avioitumisikä alhainen. Samalla kuitenkin alkoi 1900-luvun alkuvuosikymmeniin jatkunut kehitys, jolloin elinikäinen naimattomuus yleistyi ja avioitumisikä nousi. 1930-luvun jälkeen naimattomaksi jäävien osuus pieneni ja avioitumisikä jälleen aleni.

Vaihtelu avioliittojen muodostuksessa liittyi pakkoon perustaa uusi talouskunta avioituessa. Väestön ja tilattomien määrän kasvaessa avioitumismahdollisuudet pienenivät. 1900-luvulla tapahtuneen avioitumisen kasvun syynä oli taas palkkatyön yleistyminen.

Ennen vaihtoehdot liittojen muodostuksessa rajoittuivat kuitenkin vain elinikäiseen naimattomuuteen tai avioliittoon. Elinikäinen avioliitto ei tosin ollut välttämättä kovin pitkäikäinen suuren kuolleisuuden vuoksi. Myös lastensaanti kytkeytyi avioliittoon. Niiden ulkopuolella historiallisessa Suomessa syntyi alle 10 prosenttia lapsista.

Avoliitot yleistyivät 1970-luvulla. Samalla myös ensiavioitumisikä nousi hieman, mutta avoliitot muodostettiin jopa nuorempina kuin avioliitot 1960-luvulla. Vähitellen avoliittojen kesto alkoi myös pidentyä avioitumisen sijaan. Lasten saamisen jälkeen puolisot vielä kuitenkin tyypillisesti avioituivat. Sittemmin myös tämä kytkös on heikentynyt.

Avoliitto antaa puolisoille tilaisuuden tutustua toisiinsa ja harkita, onko avioliitolle riittävän vahvaa pohjaa. Toisaalta tällaisen valikoitumisen tulos ei ole kovin vakuuttava, sillä avioerot ovat kasvaneet merkittävästi kokonaiseronneisuusluvun ollessa 100 avioliittoa kohti 50.

Nykyään avioliitto on menettänyt perinteisen asemansa elämänkulkuun liittyvänä merkittävänä siirtymänä ja perheen perustamisen ensiaskeleena. Historiallisesti katsoen ainutkertainen määrä suomalaisista ei avioidu koskaan. Ihmisten liittohistoriat ovat myös katkonaisempia ja vaihtelevampia.Toisaalta liittojen muodostamisessa on voimakas jatkuvuus. Suomalaiset muodostavat edelleen yleisesti liittoja. Mahdollisesti useitakin kertoja. Yksinasumisen kasvusta huolimatta suurimmat yksinasujien ryhmät ovat nuoret aikuiset ja lesket. 

Liitot edustavat jatkuvuutta myös perheenmuodostuksessa. Lastensaanti keskittyy suurimmaksi osaksi liittoihin. Lapsista 80 % lapsista asui edelleen 2000-luvun alussa kahden vanhemman kanssa. Lisäksi yksinhuoltajienkin lapset vuorottelevat kumman vanhemman luona asuvat.

Nykyajan ydinperhe on kuitenkin sosiaalisesti hyvin erilainen yksikkö kuin historiallinen kahden vanhemman ja lapsien perhe. Oleellisin ero on se, että perheen käsite nykyisessä muodossa on peräisin vasta 1800-luvulta. Aikaisemmin koko suku ja talouskunta sukulaisineen miellettiin perheeksi. 1800-luvulla sivistyneistö kuitenkin alkoi puhua perheestä tarkoittaen nykyaikaista ydinperhettä. Perustehtävänä alettiin pitää lastenkasvatusta siveellisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi, jotka halusivat rakentaa yhteiskuntaa ja valtiota. Uusi perhekäsitys korvasi vanhan vähitellen 1800- ja 1900-luvun kuluessa.

Eurooppalaiset alue-erot

Euroopan maat ovat keskeisten perheenmuodostuksen piirteiden osalta kulkemassa samaan suuntaan kuin Suomi. Avoliitot, elinikäinen naimattomuus ja avioerot lisääntyvät. Myös avioitumista ja lasten hankkimista lykätään myöhemmälle iälle. Maiden välillä on osatekijöissä kuitenkin suuria eroja.

Pohjoismaat ovat pisimmällä perheenmuodostuksen muutoksissa. Vertailtaessa Etelä-Euroopan maita keskenään näyttäisi siltä, että myös muut Euroopan maat ovat kulkemassa kohti yhtenäistä perheenmuodostuksen mallia. Toisaalta Etelä-Euroopan ja Pohjoismaiden välinen vertailu ei tue tätä ajatusta. Etelä-Euroopan kehitys on monilta osin edennyt varsin hitaasti. Esimerkiksi avoliitot eivät ole yleistyneet läheskään samassa tahdissa kuin Pohjoismaissa tai läntisessä Keski-Euroopassa. Myöskään avioerojen määrä ei ole yhtä suurta kuin Pohjoismaissa. Eroja selittää ajatus vahvojen ja heikkojen perheiden yhteiskunnista.

Euroopan pohjoisen puolen valtioissa on vahva kollektivistisen yhteiskunnan perinne. Etelä-Euroopan maita luonnehditaan perhekeskeisiksi. Familistisessa yhteiskunnassa perheen etu on tärkeämpi kuin yhteiskunnan tai sen yksittäisen jäsenen etu. Yksilöiden ja perheen etu on yksi ja sama asia. Kollektivisissa yhteiskunnissa yhteisön ja yhteiskunnan etu menee perheen ja sen yksittäisten jäsenien edun edelle. Myös vastuu yksilöistä nähdään eri tavalla.

Jos heikon perheen maassa yhteiskunnan kontrolli perhe-elämään heikkenee, perheen keskinäiset suhteet eivät pidä yllä entisiä perheenmuodostuksen malleja. Tällöin etenkin avioliiton merkitys vähenee, sillä puolisoiden yhteenkuuluvuuden julistamista avioliitolla ei enää pidetä tärkeänä, ja toisaalta avioreron sosiaaliset kustannukset ovat pienempiä. Tämä tulkinta selittää, miksi Suomessa perheenmuodostuksen piirteet ovat muuttuneet nopeasti perhettä ja seksuaalielämää koskevien normien muuttuessa 1960-luvulta lähtien.

Familistisessa yhteiskunnassa perhesiteiden merkitys säilyy yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Siksi niin lapset kuin aikuiset näkevät myönteisenä, että kodista irtautuminen tapahtuu vasta, kun nuorten koetaan olevan valmiita omaan perhe-elämään. Myös avioeron sosiaaliset kustannukset pysyvät familistisissa yhteiskunnissa suurina. Voimakas sitoutuminen perheen hyvään voidaan nähdä myös hedelmällisyyden alenemisen syynä, sillä jokainen syntyvä lapsi koetaan suurena taakkana.

Alue-eroja selitettäessä on korostettu myös naisten asemaa perheissä ja työmarkkinoilla. Siihen vaikuttaa sosiaaliturvan tukimuodot, jotka Pohjoismaissa painottuu nuoriin aikuisiin ja lapsiperheisiin. Etelä-Euroopan maissa yhteiskunnan tukimuodot kohdistuu vanhuksiin.

Suomen väestö: siviilisääty ja kuolleisuus

Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että naimisissa olevien kuolleisuus on alhaisempaa kuin muiden siviilisäätyjen. Naimattomien, eronneiden ja leskien väliset erot kuolleisuudessa ovat pieniä, mutta eronneet miehet ovat monissa maissa kaikkein huonoimmassa asemassa.

Kuolleisuuserojen selitykset

Naimattomien suurempaan kuolleisuuteen on ainakin kaksi syytä: Naimisissa oleminen suojaa kuolemalta ja avioliittoon valikoidutaan.

Naimisissa olevien elinympäristön ja elintapojen arvellaan olevan suotuisampia kuin muilla ryhmillä. Avioliitto ja perhe tarjoavat jäsenyyden ryhmässä ja tukea yksilölle. Naimisissa oleminen on myös useimpien yhteisöjen normaali olotila, joten naimisissa olevat saattavat kokea itsensä onnistuneiksi ja hyväksytyiksi yhteisön jäseniksi.  Lisäksi naimisissa olevien taloudellinen tilanne on myös keskimäärin parempi.

Toisaalta terveet voivat valikoitua keskimääräistä useammin avioliittoon. Esimerkiksi Japanissa terveydelliset kriteerit ovat olleet erityisen tärkeitä järjestetyissä avioliitoissa. Lisäksi nuoresta asti laitoksissa olleet vakavasti sairaat ja vammaiset solmivat muita harvemmin avioliiton. Alkoholismi myös lisää avioliiton purkautumisen todennäköisyyttä.

Myös kolmas selitystapa on mahdollinen. Jokin tekijä saattaa vähentää elinikää ja todennäköisyyttä avioitua. Esimerkiksi vanhempien tai oma alhainen sosioekonominen asema.

Selitysmallien arviointia 

Erityisesti nuorella iällä siviilisäätyjen väliset kuolleisuuserot ovat suuret. Suomessa varsinkin 35–39-vuotiaiden ikäryhmässä. Miehillä kuolleisuus on nelinkertainen ja naisilla kolminkertainen naimattomiin verrattuna. Eronneiden kuolleisuus 25–29-vuotiaina on viisinkertainen.

Iän myötä suhteelliset erot kuitenkin pienenevät. Se voi tarkoittaa ihmisten valikoitumista avioliittoihin, sillä naimattomat kuolevat aikaisemmin pois. Lisäksi nuorissa ikäryhmissä naimattomuuteen ei liity sosiaalisia tai psyykkisiä paineita, jotka aiheuttaisivat suuren kuolleisuuden. Toisaalta kuolleisuuserot supistuvat silloinkin, kun valikoituminen ei ole niiden syy.

Nuorissa ikäryhmissä kuolleisuuserot johtunevatkin pääasiassa riskistä kuolla tapaturmaisesti tai väkivaltaisesti. Terveydentilan perusteella valikoituminen on sen sijaan epätodennäköisempää, sillä 25–39-vuotiaiden kuolemista vain kolmasosa aiheutuu taudeista.

Kuolleisuuserojen muutokset

Vaikka kaikissa siviilisäädyissä kuolleisuus on pienentynyt, siviilisäätyjen väliset suhteelliset kuolleisuuserot ovat kasvaneet 1950-luvulta asti. Syitä tälle ei tiedetä, mutta arvellaan, että terveys ja kuolemanvaaraan vaikuttava käyttäytyminen valikoi ihmisiä avioliitton selvemmin. Puolison ja perheen sosiaalinen tuki on saattanut myös tulla aiempaa tärkeämmäksi. Lisäksi avioliitossa olevat ovat saattaneet omaksua terveellisempiä elintapoja.

Eri kuolemansyiden vaikutus kuolleisuuseroihin

Suurimmat suhteelliset siviilisäätyjen erot ovat hengityselinten sairauksissa, alkoholin aiheuttamissa kuolemissa ja tapaturma- sekä väkivaltakuolemissa. Myös verenkiertoelimien sairauksissa suhteelliset erot ovat melko suuria.

Keuhkosyöpien määrästä päätellen tupakointi aiheuttanee 10 % avioliiton ulkopuolella olevien ylikuolleisuudesta. Osa tupakoinnista näkyy myös sydän- ja verisuonitauteina.

Alkoholinkäytöstä vain hyvin pieni osa vaikuttaa naimattomien naisten ylikuolleisuuteen. Naimattomien miesten ylikuolleisuudesta alkoholin osuus on 15 %. Eronneiden ylikuolleisuudesssa sen osuus on viideosa ja leskien noin neljäsosa kummallakin sukupuolella. Muut alkoholin lisäämät taudit huomioon ottaen alkoholi on osallisena joka kolmannessa tai jopa joka toisessa ylimääräisessä kuolemassa. Ei ole kuitenkaan tietoa, onko syy alkoholin käytölle naimattomuus, alkoholi syynä naimattomuudella vai jokin kolmas tekijä molempien takana.

Eläkeikäisillä hengityselinten sairaudet aiheuttavat suurimman osan siviilisäätyjen kuolleisuuseroista. Myös syöpätautien osuus on suurempi.

Suomen väestö: sosioekonomiset kuolleisuuserot

Sosioekonominen asema kuvaa yksilön elinoloja ja paikkaa yhteiskuntarakenteessa. Se on paljon käytetty käsite, mutta siihen liittyy ongelmia. Esimerkiksi empiirinen mittaaminen on ongelmallista. Useimmiten mittauksen perusteena käytetään ammattiin tai ammattiasemaan perustuvaa mittaria. Lisäksi koulutus, tulot ja asumisolot ovat yleisesti käytettyjä mittareita. Eri tekijöiden väliset riippuvuudet ovat voimakkaita, mutta ne voivat kuvata myös eri asioita. Ammatti voi heijastaa työoloja ja tulot mahdollisuuksia terveyspalveluihin.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen tutkimuksella on pitkät perinteet. Jo 1800-luvulla laadittiin selvityksiä eri ammattiryhmien kuolleisuudesta. Ensimmäisiä Suomea koskevia tutkimuksia olivat vuosina 1890–91 julkaistut Hugo Holstin raportit keuhkotautikuolleisuudesta ja ammatin vaihtelusta. Kuolleisuus keuhkotautiin oli matalampi sivistyneistöllä kuin muilla ryhmillä. Tosin tutkimus perustui puutteelliseen aineistoon.

1970-luvulla sosiaaliryhmien välisiä kuolleisuuseroja pyrittiin selvittämään kuolintodistukseen merkityn ammatin perusteella. Väestönlaskenta- ja kuolleisuustietojen yhdistäminen edisti ratkaisevasti sosioekonomisten ja yleisesti väestöryhmien kuolleisuustutkimusta.

Uudet tutkimustulokset ovat osoittaneet, että kuolleisuus on pieni pitkää koulutusta edellyttävissä ja arvostetuissa ammateissa. Miehillä kuolleisuus on suurin fyysisesti raskasta työtä tekevillä. Naisilla ammatit eivät jakaannu yhtä selkeästi kuolleisuuden mukaan, sillä keskimääräistä suurempia kuolleisuuslukuja havaitaan myös palvelualoilla ja erilaista toimistotyötä tekevien naisten ryhmässä.

Sosiaaliryhmien välisiä eroja havaitaan kaikissa ikäryhmissä, joskin niiden suuruus vaihtelee. 1980-luvun lopulla kuolleena syntyneissä ja imeväisikäisten kuolleisuudessa on todettu pieniä, mutta johdonmukaisia eroja äidin koulutuksen ja sososiaaliryhmän mukaan (Notkola & Savela 1992).

Lapsuus- ja nuoruusajan sosioekonomisista eroista on eri maissa saatu erilaisia tuloksia, mikä voi selittyä kuolemien vähäisellä määrällä ja mittausongelmilla. Suomessa 15–19-vuotiaiden naisten ja miesten ja 5–9-vuotiaiden poikien kuolleisuus oli vuosina 1987–95 johdonmukaisesti yhteydessä lapsuusajan sosiaaliseen ryhmään.

Keski-ikäisillä sosiaaliryhmien väliset kuolleisuuserot ovat varsin selkeitä. Iän myötä suhteelliset erot pienenevät, mutta ovat johdonmukaisia myös eläkeläisillä.

Sosioekonomiset kuolleisuuserot ovat samansuuntaisia lähes kaikissa kuolemansyissä. Erityisesti suuria suhteellisuuseroja havaitaan väkivaltaisissa kuolemansyissä, hengityselinten taudeissa, alkoholiin liittyvissä kuolemissa ja miehillä keuhkosyövässä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen kehitys

Päinvastaisista tavoitteista huolimatta sosiaalisten ryhmien erot kasvoivat 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvun kasvu miehillä selittyy suurelta osin toimihenkilöiden keskuudessa pienentyneellä sepelvaltimokuolleisuudella. Terveelliset elintavat ja uudet sepelvaltimotaudin hoitomuodot yleistyivät nopeimmin toimihenkilöiden keskuudessa. 1990-luvulla kasvaneisiin eroihin on useita syitä, joista tärkein on lisääntyneen alkoholin käytön aiheuttamat kuolemat.

Erojen kasvusta huolimatta elinajan odote kasvoi kaikissa sosioekonomisissa ryhmissä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen syyt

Kuolleisuuserojen selitykset luokitellaan kahteen päätyyppiin: kausaaliselityksiin ja valikoitumisen merkitystä korostaviin selityksiin.

Kausaaliselityksissä sosioekonominen asema vaikuttaa terveyteen erilaisten tekijöiden välityksellä. Niitä ovat:

1. Materiaaliset seikat kuten vaarallinen ja ruumiillisesti kuormittava työ, epäterveellinen asuinympäristö, ravitsemustilanne ja puutteellinen terveydenhuolto.
2. Kulttuuriset ja elintapoihin liittyvät tekijät kuten tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö.
3. Psykososiaaliset tekijät kuten stressi, sosiaalinen tuki ja persoonalllisuuden piirteet.
4. Lapsuusajan olosuhteet.

Valikoitumista korostavissa selityksissä katsotaan terveyden ja siihen läheisesti liittyvien tekijöiden valikoivan ihmisiä eri sosioekonomisiin ryhmiin. Sosioekonominen asema on terveyden tilan seuraus eikä syy.

Suorassa valikoitumisessa esimerkiksi terveyden heikkeneminen aiheuttaa tulojen vähentymisen tai siirtymisen matalampaa sosiaalista asemaa edustavaan ammattiin. Epäsuorassa valikoitumisessa selittävä tekijä ei ole sinänsä terveys, vaan siihen liittyvä ominaisuus. Esimerkiksi pituus, elintavat tai muut henkilökohtaiset ominaisuudet.

Tutkimuksissa on saatu vaihtelevassa määrin tukea kaikille edellä kuvatuille oletuksille. Esimerkiksi erot tupakoinnissa ja lihavuudessa ovat Suomessakin suuria. Terveydenhuollon merkitykseen viittaa havainnot ohitusleikkauksien olevan yleisempiä ylemmillä toimihenkilöillä, vaikka tautia esiintyy enemmän työntekijöillä. Myös valikoitusmishypoteesille on saatu tukea: esimerkiksi kouluaikainen tupakointi ennakoi myöhempää koulutusuraa.

Sosioekonomisille eroille ei ole kuitenkaan vielä saatu lopullista selitystä. Sellaista ei todennäköisesti olekaan, vaan eri tekijöiden merkitys korostuu tarkasteltaessa eri kuolemansyitä, eri maita ja eri ajankohtia. Eroja synnyttävien monimutkaisten tapahtumasarjojen selvittämiseksi on välttämätöntä tarkastella samanaikaisesti monia tekijöitä.