Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on liittymistä ja identifioitumista ihmisen arvokkaana kokemaan ryhmään. Se on suoraan esitettyjen tai hiljaisesti hyväksyttyjen arvojen, tavoitteiden ja normien tiedostamista, jäsentämistä ja näkyväksi tekemistä. Ilman yhteisöjä sosiaaliset järjestelmät eivät toimisi ja yhteiskunnat eivät pysyisi koossa. Yhteisöllisyys on yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen pohja.

Yhteisöllisyyden tehtävänä on kulttuurin jakaminen ja turvallisuudentunteen sekä vastavuoroisuuden tarjoaminen. Yhteisö sosiaalistaa yksilön yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja itsestään tietoiseksi persoonaksi. Se opettaa yksilölle, miten selvitä omillaan ja miten elää yhteiskunnan arvojen mukaista elämää. Sisäistetyistä normeista tulee tällöin persoonallisuuden piirteitä, jotka tuntuvat luonnollisilta eikä niitä haluta kyseenalaistaa.

Yhteisöt valmistavat ihmiset muuttuviin elämänvaiheisiin. Esimerkiksi pojan tullessa mieheksi muutos vahvistetaan siirtymäriitillä. Se on julkinen ja dramatisoitu tapahtuma, jossa yksilölle ja mahdollisesti muille saman ikäpolven jäsenille opetetaan keinoja selviytyä seuraavasta elämäntilanteesta. Siirtymäriitti siirtää yksilön statuksesta toiseen ja kiinnittää vahvemmin yhteisöön.

Siirtymäriitti on myös kestävyyskoe, johon kuuluu osanottajien väliaikainen kärsimys ja puute, jotka pakottavat kokelaan osoittamaan olevansa aikuisten oikeuksien ja velvollisuuksien arvoinen. Initaatioriitti voi kestää viikkoja tai jopa vuosia, jonka aikana initoitava on yhteiskunnan ulkopuolella ilman selkeää yhteiskunnallista statusta. Esimerkiksi modernien yhteiskuntien pitkittynyt nuoruus voidaan nähdä siirtymäriittinä aikuisuuteen.

Yhteisöllisyys vaikuttaa myös positiivisesti fyysiseen terveyteen. Pohjanmaalla asuvat suomenruotsalaiset ovat terveempiä ja elävät useita vuosia pidempään kuin samalla alueella asuvat suomalaiset. Yhteisöllisyyden rapautuminen on yhdistetty myös moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yksilökeskeisen elämän nousu kaupungistumisen, internetin, television ja ailahtelevan työelämän myötä ovat lisänneet syrjäytymistä, yksinäisyyttä ja turvattomuutta.

Toisaalta tiukasti ja kokonaisvaltaisesti yksilöä kontrolloiva yhteisö tukahduttaa yksilöllisyyden. Yhteisön asettamien paineiden ollessa liian suuria niistä poikkeaminen ja kyvyttömyys elää odotusten mukaisesti voivat ajaa yksilön vieraantumisen tunteeseen, syrjäytymiseen ja jopa itsemurhiin. Yhteisöllisyys voi lisätä myös suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan ja vaikeuksia sopeutua muutoksiin.

Yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä ei pidä kuitenkaan asettaa vastakkain. Eri ihmisillä on erilainen kaipuu yhteisöllisyyteen ja yksilöllisyyteen. Televisio-ohjelmat tarjoavat yhteisiä kokemuksia. Internetissä luodaan virtuaaliyhteisöjä. Urbaani kaupunkikulttuuri tarjoaa positiivisia vapauksia toteuttaa anonyymisti yksilön ainutkertaisuutta. Se lisää samalla suvaitsevaisuutta sekä moniarvoisuutta. Individualismiin helposti yhdistetyn minä-keskeisyyden ja välinpitämättömyyden sijaan yhteisöllisyyttä rapauttaa passiivisuus ja urbaaniin elämään kuulumaton halu olla osallistumatta yhteisten asioiden hoitoon.

Yksilöllisyys

Perinteisissä yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmisten väliset suhteet olivat henkilökohtaisempia eikä tarkkaa jakoa yksityiseen ja julkiseen aina ollut. Identiteetti oli kollektiivinen eikä muista erottautumista arvostettu. Moderni ihminen on sen sijaan ennen kaikkea individualistinen yksilö.

Myöhäismodernissa maailmassa elämää ei rakenneta enää yksin ammatti-identiteetin, sosiaaliluokkien ja perheen varaan. Yhteiskunnallisten tekijöiden säätelemän ja ikäsidonnaisen normaalibiografisen elämänkulun on korvannut "tee se itse" -biografia. Omasta itsestä on tullut pakollinen osa ihmisen maailmasuhdetta. Yksilö on itse vastuussa refleksiivisestä elämänsuunnitelmasta.

Refleksiivinen minä osaa suhteuttaa asioita toisiinsa, tarkastella asioita eri näkökulmista ja luopua ennakkoluuloista sekä ehdottomina pidetyistä totuuksista. Yksilöllisellä identiteetillä on tällöin mahdollisuus saavuttaa täysi kukoistuksensa. Toisaalta vastuun ollessa suuri omista valinnoista ja niiden seurauksista vaarana on yksilöllisyyden muuttuminen addiktioksi. Esimerkiksi vääristyneen kehonkuvan kautta.

Yksilöllistymisestä huolimatta modernin yksilön elämää säätelevät edelleen monet asiantuntijajärjestelmät kuten lääkäriasemat, internetin yhteisöt ja pankit. Ne ovat kuitenkin monesti ristiriidassa keskenään ja tulkintakirjo on laaja. Yksilön on tällöin opittava sopeutumaan ristiriitaisuuksin sekä aukkoihin omissa tiedoissa ja ettei elämää voi kokonaan hallita sekä suunnitella etukäteen.

Syvän yksilöllistymisen potentiaalisena haittana voidaan nähdä myös anonyymeistä yksiköistä koostuva massayhteiskunta. Kollektiivisten identiteettien murentuessa ja joukkotiedotuksen vaikutusvallan kasvaessa vastuuntunne yhteisöstä katoaa. Kohteliaasta tarkkaamattomuudesta ei ole pitkä matka välinpitämättömyyteen. Toisaalta kuitenkin uudenlaisia kollektiivisia yhteisöjä rakennetaan yksilöllisten makujen varaan. Varsinkin internetin kautta erilaisten symbolien ja niihin liittyvien merkitysten varaan rakennetaan uusia yhteisöjä. Esimerkiksi erilaisia faniyhteisöjä.

Aika ajoin on myös mahdollista, että karismaattisten henkilöiden johtamat ja fanaattiset yhteisöt haastavat modernin yhteiskunnan rationaalisen yksilöllisyyden. Primaarisosialisaation epäonnistuminen, työmarkkinoilta tippuminen tai sinne pääsemättömyys ja ahdistus oman statuksen laskemisesta voivat johtaa turvattomaan minuuteen ja yhteiskunnan vastaiseen ajatusmaailmaan. Tällöin ainoa mahdollisuus pitää minuus kasassa saattaa olla ryhmäidentiteetin ottaminen ensisijaiseksi identiteetiksi. Yksilöllistyminen yksinkertaistaakin maailman jäsentämistä ja lisää yhteiskunnan vastakkainasetteluja. Tällöin myös esimerkiksi poliittisen radikalisoitumisen riski kasvaa.

Suomen väestö: Perhemuodostuksen muutokset ja jatkuvuus

Suomalaisen perheenmuodostuksen muutokset koskevat suurimmaksi osaksi avioliittoa. Historialliset lähteet valottavat avioitumista 1700-luvun puolivälistä alkaen. Tällöin naimattomaksi jääminen oli harvinaista ja avioitumisikä alhainen. Samalla kuitenkin alkoi 1900-luvun alkuvuosikymmeniin jatkunut kehitys, jolloin elinikäinen naimattomuus yleistyi ja avioitumisikä nousi. 1930-luvun jälkeen naimattomaksi jäävien osuus pieneni ja avioitumisikä jälleen aleni.

Vaihtelu avioliittojen muodostuksessa liittyi pakkoon perustaa uusi talouskunta avioituessa. Väestön ja tilattomien määrän kasvaessa avioitumismahdollisuudet pienenivät. 1900-luvulla tapahtuneen avioitumisen kasvun syynä oli taas palkkatyön yleistyminen.

Ennen vaihtoehdot liittojen muodostuksessa rajoittuivat kuitenkin vain elinikäiseen naimattomuuteen tai avioliittoon. Elinikäinen avioliitto ei tosin ollut välttämättä kovin pitkäikäinen suuren kuolleisuuden vuoksi. Myös lastensaanti kytkeytyi avioliittoon. Niiden ulkopuolella historiallisessa Suomessa syntyi alle 10 prosenttia lapsista.

Avoliitot yleistyivät 1970-luvulla. Samalla myös ensiavioitumisikä nousi hieman, mutta avoliitot muodostettiin jopa nuorempina kuin avioliitot 1960-luvulla. Vähitellen avoliittojen kesto alkoi myös pidentyä avioitumisen sijaan. Lasten saamisen jälkeen puolisot vielä kuitenkin tyypillisesti avioituivat. Sittemmin myös tämä kytkös on heikentynyt.

Avoliitto antaa puolisoille tilaisuuden tutustua toisiinsa ja harkita, onko avioliitolle riittävän vahvaa pohjaa. Toisaalta tällaisen valikoitumisen tulos ei ole kovin vakuuttava, sillä avioerot ovat kasvaneet merkittävästi kokonaiseronneisuusluvun ollessa 100 avioliittoa kohti 50.

Nykyään avioliitto on menettänyt perinteisen asemansa elämänkulkuun liittyvänä merkittävänä siirtymänä ja perheen perustamisen ensiaskeleena. Historiallisesti katsoen ainutkertainen määrä suomalaisista ei avioidu koskaan. Ihmisten liittohistoriat ovat myös katkonaisempia ja vaihtelevampia.Toisaalta liittojen muodostamisessa on voimakas jatkuvuus. Suomalaiset muodostavat edelleen yleisesti liittoja. Mahdollisesti useitakin kertoja. Yksinasumisen kasvusta huolimatta suurimmat yksinasujien ryhmät ovat nuoret aikuiset ja lesket. 

Liitot edustavat jatkuvuutta myös perheenmuodostuksessa. Lastensaanti keskittyy suurimmaksi osaksi liittoihin. Lapsista 80 % lapsista asui edelleen 2000-luvun alussa kahden vanhemman kanssa. Lisäksi yksinhuoltajienkin lapset vuorottelevat kumman vanhemman luona asuvat.

Nykyajan ydinperhe on kuitenkin sosiaalisesti hyvin erilainen yksikkö kuin historiallinen kahden vanhemman ja lapsien perhe. Oleellisin ero on se, että perheen käsite nykyisessä muodossa on peräisin vasta 1800-luvulta. Aikaisemmin koko suku ja talouskunta sukulaisineen miellettiin perheeksi. 1800-luvulla sivistyneistö kuitenkin alkoi puhua perheestä tarkoittaen nykyaikaista ydinperhettä. Perustehtävänä alettiin pitää lastenkasvatusta siveellisiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi, jotka halusivat rakentaa yhteiskuntaa ja valtiota. Uusi perhekäsitys korvasi vanhan vähitellen 1800- ja 1900-luvun kuluessa.

Eurooppalaiset alue-erot

Euroopan maat ovat keskeisten perheenmuodostuksen piirteiden osalta kulkemassa samaan suuntaan kuin Suomi. Avoliitot, elinikäinen naimattomuus ja avioerot lisääntyvät. Myös avioitumista ja lasten hankkimista lykätään myöhemmälle iälle. Maiden välillä on osatekijöissä kuitenkin suuria eroja.

Pohjoismaat ovat pisimmällä perheenmuodostuksen muutoksissa. Vertailtaessa Etelä-Euroopan maita keskenään näyttäisi siltä, että myös muut Euroopan maat ovat kulkemassa kohti yhtenäistä perheenmuodostuksen mallia. Toisaalta Etelä-Euroopan ja Pohjoismaiden välinen vertailu ei tue tätä ajatusta. Etelä-Euroopan kehitys on monilta osin edennyt varsin hitaasti. Esimerkiksi avoliitot eivät ole yleistyneet läheskään samassa tahdissa kuin Pohjoismaissa tai läntisessä Keski-Euroopassa. Myöskään avioerojen määrä ei ole yhtä suurta kuin Pohjoismaissa. Eroja selittää ajatus vahvojen ja heikkojen perheiden yhteiskunnista.

Euroopan pohjoisen puolen valtioissa on vahva kollektivistisen yhteiskunnan perinne. Etelä-Euroopan maita luonnehditaan perhekeskeisiksi. Familistisessa yhteiskunnassa perheen etu on tärkeämpi kuin yhteiskunnan tai sen yksittäisen jäsenen etu. Yksilöiden ja perheen etu on yksi ja sama asia. Kollektivisissa yhteiskunnissa yhteisön ja yhteiskunnan etu menee perheen ja sen yksittäisten jäsenien edun edelle. Myös vastuu yksilöistä nähdään eri tavalla.

Jos heikon perheen maassa yhteiskunnan kontrolli perhe-elämään heikkenee, perheen keskinäiset suhteet eivät pidä yllä entisiä perheenmuodostuksen malleja. Tällöin etenkin avioliiton merkitys vähenee, sillä puolisoiden yhteenkuuluvuuden julistamista avioliitolla ei enää pidetä tärkeänä, ja toisaalta avioreron sosiaaliset kustannukset ovat pienempiä. Tämä tulkinta selittää, miksi Suomessa perheenmuodostuksen piirteet ovat muuttuneet nopeasti perhettä ja seksuaalielämää koskevien normien muuttuessa 1960-luvulta lähtien.

Familistisessa yhteiskunnassa perhesiteiden merkitys säilyy yhteiskunnan muutoksista huolimatta. Siksi niin lapset kuin aikuiset näkevät myönteisenä, että kodista irtautuminen tapahtuu vasta, kun nuorten koetaan olevan valmiita omaan perhe-elämään. Myös avioeron sosiaaliset kustannukset pysyvät familistisissa yhteiskunnissa suurina. Voimakas sitoutuminen perheen hyvään voidaan nähdä myös hedelmällisyyden alenemisen syynä, sillä jokainen syntyvä lapsi koetaan suurena taakkana.

Alue-eroja selitettäessä on korostettu myös naisten asemaa perheissä ja työmarkkinoilla. Siihen vaikuttaa sosiaaliturvan tukimuodot, jotka Pohjoismaissa painottuu nuoriin aikuisiin ja lapsiperheisiin. Etelä-Euroopan maissa yhteiskunnan tukimuodot kohdistuu vanhuksiin.

Suomen väestö: siviilisääty ja kuolleisuus

Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että naimisissa olevien kuolleisuus on alhaisempaa kuin muiden siviilisäätyjen. Naimattomien, eronneiden ja leskien väliset erot kuolleisuudessa ovat pieniä, mutta eronneet miehet ovat monissa maissa kaikkein huonoimmassa asemassa.

Kuolleisuuserojen selitykset

Naimattomien suurempaan kuolleisuuteen on ainakin kaksi syytä: Naimisissa oleminen suojaa kuolemalta ja avioliittoon valikoidutaan.

Naimisissa olevien elinympäristön ja elintapojen arvellaan olevan suotuisampia kuin muilla ryhmillä. Avioliitto ja perhe tarjoavat jäsenyyden ryhmässä ja tukea yksilölle. Naimisissa oleminen on myös useimpien yhteisöjen normaali olotila, joten naimisissa olevat saattavat kokea itsensä onnistuneiksi ja hyväksytyiksi yhteisön jäseniksi.  Lisäksi naimisissa olevien taloudellinen tilanne on myös keskimäärin parempi.

Toisaalta terveet voivat valikoitua keskimääräistä useammin avioliittoon. Esimerkiksi Japanissa terveydelliset kriteerit ovat olleet erityisen tärkeitä järjestetyissä avioliitoissa. Lisäksi nuoresta asti laitoksissa olleet vakavasti sairaat ja vammaiset solmivat muita harvemmin avioliiton. Alkoholismi myös lisää avioliiton purkautumisen todennäköisyyttä.

Myös kolmas selitystapa on mahdollinen. Jokin tekijä saattaa vähentää elinikää ja todennäköisyyttä avioitua. Esimerkiksi vanhempien tai oma alhainen sosioekonominen asema.

Selitysmallien arviointia 

Erityisesti nuorella iällä siviilisäätyjen väliset kuolleisuuserot ovat suuret. Suomessa varsinkin 35–39-vuotiaiden ikäryhmässä. Miehillä kuolleisuus on nelinkertainen ja naisilla kolminkertainen naimattomiin verrattuna. Eronneiden kuolleisuus 25–29-vuotiaina on viisinkertainen.

Iän myötä suhteelliset erot kuitenkin pienenevät. Se voi tarkoittaa ihmisten valikoitumista avioliittoihin, sillä naimattomat kuolevat aikaisemmin pois. Lisäksi nuorissa ikäryhmissä naimattomuuteen ei liity sosiaalisia tai psyykkisiä paineita, jotka aiheuttaisivat suuren kuolleisuuden. Toisaalta kuolleisuuserot supistuvat silloinkin, kun valikoituminen ei ole niiden syy.

Nuorissa ikäryhmissä kuolleisuuserot johtunevatkin pääasiassa riskistä kuolla tapaturmaisesti tai väkivaltaisesti. Terveydentilan perusteella valikoituminen on sen sijaan epätodennäköisempää, sillä 25–39-vuotiaiden kuolemista vain kolmasosa aiheutuu taudeista.

Kuolleisuuserojen muutokset

Vaikka kaikissa siviilisäädyissä kuolleisuus on pienentynyt, siviilisäätyjen väliset suhteelliset kuolleisuuserot ovat kasvaneet 1950-luvulta asti. Syitä tälle ei tiedetä, mutta arvellaan, että terveys ja kuolemanvaaraan vaikuttava käyttäytyminen valikoi ihmisiä avioliitton selvemmin. Puolison ja perheen sosiaalinen tuki on saattanut myös tulla aiempaa tärkeämmäksi. Lisäksi avioliitossa olevat ovat saattaneet omaksua terveellisempiä elintapoja.

Eri kuolemansyiden vaikutus kuolleisuuseroihin

Suurimmat suhteelliset siviilisäätyjen erot ovat hengityselinten sairauksissa, alkoholin aiheuttamissa kuolemissa ja tapaturma- sekä väkivaltakuolemissa. Myös verenkiertoelimien sairauksissa suhteelliset erot ovat melko suuria.

Keuhkosyöpien määrästä päätellen tupakointi aiheuttanee 10 % avioliiton ulkopuolella olevien ylikuolleisuudesta. Osa tupakoinnista näkyy myös sydän- ja verisuonitauteina.

Alkoholinkäytöstä vain hyvin pieni osa vaikuttaa naimattomien naisten ylikuolleisuuteen. Naimattomien miesten ylikuolleisuudesta alkoholin osuus on 15 %. Eronneiden ylikuolleisuudesssa sen osuus on viideosa ja leskien noin neljäsosa kummallakin sukupuolella. Muut alkoholin lisäämät taudit huomioon ottaen alkoholi on osallisena joka kolmannessa tai jopa joka toisessa ylimääräisessä kuolemassa. Ei ole kuitenkaan tietoa, onko syy alkoholin käytölle naimattomuus, alkoholi syynä naimattomuudella vai jokin kolmas tekijä molempien takana.

Eläkeikäisillä hengityselinten sairaudet aiheuttavat suurimman osan siviilisäätyjen kuolleisuuseroista. Myös syöpätautien osuus on suurempi.

Suomen väestö: sosioekonomiset kuolleisuuserot

Sosioekonominen asema kuvaa yksilön elinoloja ja paikkaa yhteiskuntarakenteessa. Se on paljon käytetty käsite, mutta siihen liittyy ongelmia. Esimerkiksi empiirinen mittaaminen on ongelmallista. Useimmiten mittauksen perusteena käytetään ammattiin tai ammattiasemaan perustuvaa mittaria. Lisäksi koulutus, tulot ja asumisolot ovat yleisesti käytettyjä mittareita. Eri tekijöiden väliset riippuvuudet ovat voimakkaita, mutta ne voivat kuvata myös eri asioita. Ammatti voi heijastaa työoloja ja tulot mahdollisuuksia terveyspalveluihin.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen tutkimuksella on pitkät perinteet. Jo 1800-luvulla laadittiin selvityksiä eri ammattiryhmien kuolleisuudesta. Ensimmäisiä Suomea koskevia tutkimuksia olivat vuosina 1890–91 julkaistut Hugo Holstin raportit keuhkotautikuolleisuudesta ja ammatin vaihtelusta. Kuolleisuus keuhkotautiin oli matalampi sivistyneistöllä kuin muilla ryhmillä. Tosin tutkimus perustui puutteelliseen aineistoon.

1970-luvulla sosiaaliryhmien välisiä kuolleisuuseroja pyrittiin selvittämään kuolintodistukseen merkityn ammatin perusteella. Väestönlaskenta- ja kuolleisuustietojen yhdistäminen edisti ratkaisevasti sosioekonomisten ja yleisesti väestöryhmien kuolleisuustutkimusta.

Uudet tutkimustulokset ovat osoittaneet, että kuolleisuus on pieni pitkää koulutusta edellyttävissä ja arvostetuissa ammateissa. Miehillä kuolleisuus on suurin fyysisesti raskasta työtä tekevillä. Naisilla ammatit eivät jakaannu yhtä selkeästi kuolleisuuden mukaan, sillä keskimääräistä suurempia kuolleisuuslukuja havaitaan myös palvelualoilla ja erilaista toimistotyötä tekevien naisten ryhmässä.

Sosiaaliryhmien välisiä eroja havaitaan kaikissa ikäryhmissä, joskin niiden suuruus vaihtelee. 1980-luvun lopulla kuolleena syntyneissä ja imeväisikäisten kuolleisuudessa on todettu pieniä, mutta johdonmukaisia eroja äidin koulutuksen ja sososiaaliryhmän mukaan (Notkola & Savela 1992).

Lapsuus- ja nuoruusajan sosioekonomisista eroista on eri maissa saatu erilaisia tuloksia, mikä voi selittyä kuolemien vähäisellä määrällä ja mittausongelmilla. Suomessa 15–19-vuotiaiden naisten ja miesten ja 5–9-vuotiaiden poikien kuolleisuus oli vuosina 1987–95 johdonmukaisesti yhteydessä lapsuusajan sosiaaliseen ryhmään.

Keski-ikäisillä sosiaaliryhmien väliset kuolleisuuserot ovat varsin selkeitä. Iän myötä suhteelliset erot pienenevät, mutta ovat johdonmukaisia myös eläkeläisillä.

Sosioekonomiset kuolleisuuserot ovat samansuuntaisia lähes kaikissa kuolemansyissä. Erityisesti suuria suhteellisuuseroja havaitaan väkivaltaisissa kuolemansyissä, hengityselinten taudeissa, alkoholiin liittyvissä kuolemissa ja miehillä keuhkosyövässä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen kehitys

Päinvastaisista tavoitteista huolimatta sosiaalisten ryhmien erot kasvoivat 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvun kasvu miehillä selittyy suurelta osin toimihenkilöiden keskuudessa pienentyneellä sepelvaltimokuolleisuudella. Terveelliset elintavat ja uudet sepelvaltimotaudin hoitomuodot yleistyivät nopeimmin toimihenkilöiden keskuudessa. 1990-luvulla kasvaneisiin eroihin on useita syitä, joista tärkein on lisääntyneen alkoholin käytön aiheuttamat kuolemat.

Erojen kasvusta huolimatta elinajan odote kasvoi kaikissa sosioekonomisissa ryhmissä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen syyt

Kuolleisuuserojen selitykset luokitellaan kahteen päätyyppiin: kausaaliselityksiin ja valikoitumisen merkitystä korostaviin selityksiin.

Kausaaliselityksissä sosioekonominen asema vaikuttaa terveyteen erilaisten tekijöiden välityksellä. Niitä ovat:

1. Materiaaliset seikat kuten vaarallinen ja ruumiillisesti kuormittava työ, epäterveellinen asuinympäristö, ravitsemustilanne ja puutteellinen terveydenhuolto.
2. Kulttuuriset ja elintapoihin liittyvät tekijät kuten tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö.
3. Psykososiaaliset tekijät kuten stressi, sosiaalinen tuki ja persoonalllisuuden piirteet.
4. Lapsuusajan olosuhteet.

Valikoitumista korostavissa selityksissä katsotaan terveyden ja siihen läheisesti liittyvien tekijöiden valikoivan ihmisiä eri sosioekonomisiin ryhmiin. Sosioekonominen asema on terveyden tilan seuraus eikä syy.

Suorassa valikoitumisessa esimerkiksi terveyden heikkeneminen aiheuttaa tulojen vähentymisen tai siirtymisen matalampaa sosiaalista asemaa edustavaan ammattiin. Epäsuorassa valikoitumisessa selittävä tekijä ei ole sinänsä terveys, vaan siihen liittyvä ominaisuus. Esimerkiksi pituus, elintavat tai muut henkilökohtaiset ominaisuudet.

Tutkimuksissa on saatu vaihtelevassa määrin tukea kaikille edellä kuvatuille oletuksille. Esimerkiksi erot tupakoinnissa ja lihavuudessa ovat Suomessakin suuria. Terveydenhuollon merkitykseen viittaa havainnot ohitusleikkauksien olevan yleisempiä ylemmillä toimihenkilöillä, vaikka tautia esiintyy enemmän työntekijöillä. Myös valikoitusmishypoteesille on saatu tukea: esimerkiksi kouluaikainen tupakointi ennakoi myöhempää koulutusuraa.

Sosioekonomisille eroille ei ole kuitenkaan vielä saatu lopullista selitystä. Sellaista ei todennäköisesti olekaan, vaan eri tekijöiden merkitys korostuu tarkasteltaessa eri kuolemansyitä, eri maita ja eri ajankohtia. Eroja synnyttävien monimutkaisten tapahtumasarjojen selvittämiseksi on välttämätöntä tarkastella samanaikaisesti monia tekijöitä.

Suomen väestö: Muuttoliiketeoriat

Muuttoliikkeitä on tutkittu monella eri tieteenalalla, eri tasoilla ja erilaisista ajallisista näkökulmista. Muuttoliikeilmiön tiivistäminen yhden teorian alle on osoittautunut mahdottomaksi.

Muuttoliiketutkimuksen uranuurtaja oli englantilainen E. G. Ravenstein. Hänen kehittämänsä 11 lakia pätevät vielä tänäänkin. Lakien mukaan:

1. Pääosa muutosta suuntautuu lähellä olevalla paikkakunnalle.
2. Muuttoliike etenee vaiheittain.
3. Pitkän matkan muuttajat suosivat kaupan ja teollisuuden keskusta.
4. Osa muuttajista palaa takaisin.
5. Kaupunkilaiset muuttavat vähemmän kuin maaseudun asukkaat.
6. Naiset ovat muuttoalttiimpia kuin miehet.
7. Muuttajat ovat useimmiten aikuisia, mutta perheet muuttavat harvemmin.
8. Suuret kaupungit kasvavat enemmän muuttoliikkeen kuin luonnollisen väestönkasvun vuoksi.
9. Muuttoliike voimistuu teollisuuden, kaupan ja kulkuyhteyksien parantuessa.
10. Pääsuunta on maatalousalueilta teollisuuden ja kaupan keskuksiin.
11. Muuttoliikkeen syyt ovat yleensä taloudellissia.

Etusijalla muuttoliiketeorioissa on ollut syiden tarkastelu, mutta ne ovat vastanneet myös epäsuorasti muuttajien valikoitumista ja muuttojen suuntautumista koskeviin kysymyksiin. Ilmiöiden seurauksia on tutkittu muilta kuin sosiologian alalta lainattujen teorioiden avulla.

Muuttoliikkeen syitä voidaan tarkastella sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta. Syy-käsite voidaan rajata tarkoittamaan vain yhteiskunnallisia taustatekijöitä, mutta hyvin usein sitä käytetään yleisterminä, joka sisältää yhteiskunnallisten vaikuttimien lisäksi yksilölliset vaikuttimet.

Tarpeet ja hyvinvointi teorioiden lähtökohtana

Muuttamalla ihmiset tyydyttävät perustarpeitaan ja parantavat hyvinvointiaan. Abraham Maslow kehitti 1940-luvulla luokituksen ihmisten tarpeiden luokitteluun. Luokituksessa ylimpänä olevia tarpeita pystytään tyydyttämään vasta kun alempana olevat perustarpeet on tyydytetty. Tarpeista on kehitetty muitakin luokitteluja. Kaikille on kuitenkin yhteistä kolme pääluokkaa: aineelliset, sosiaaliset ja henkiset tarpeet.

Perinteisissä teorioissa muuttoliikettä on pidetty rakenteellisena reaktiona työmarkkinoiden epätasapainoon tai yksilölliseen kustannus–hyöty-analyysin perustuvana ratkaisuna. Todellisuudessa tekijät ovat monimutkaisempia.

Tarpeiden tyydytystä on empiirisissä tutkimuksissa vaikea mitata, joten niiden sijasta on tutkittu toimintaresursseja. Niitä ovat esimerkiksi tulot, omaisuus, koulutus, terveys, sosiaaliset suhteet ja turvallisuus.

Resurssinäkökulmaa on sovellettu niin sanotuissa inhimillisen ja sosiaalisen pääoman teorioissa. Niillä on selitetty korkeasti koulutetun väestön maastamuuttoa ja jälkimmäistä paluumuuton sekä maaseudulle kohdistuvan muuton selittämiseen.

Taloustieteen näkemyksen mukaan hyvinvointi perustuu erilaisiin pääomiin. Niitä ovat luonnonvarat, taloudellinen pääoma, fyysinen pääoma (koneet, laitteet yms.) ja inhimillinen pääoma. Sittemmin myös sosiaalinen pääoma.

Taloustieteen näkökulmasta muuttaminen on investointi osaamiseen ja sosiaaliseen verkostoitumiseen. Ihminen parantaa taloudellista, henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia.

Ihmisen ikä ja elämänkaari ovat vahvasti sidoksissaa muuttaneisuuteen (Rossi 1950). Elämänkulkunäkökulma onkin ollut yksi suosituimmista yksilötason selitysperusteista. Puutteena näissä selitysmalleissa on ollut kuitenkin se, että niissä on tarkasteltu etupäässä asumisen vuoksi tapahtuvia paikallismuuttoja.

Elinvaihemallit eivät pysty selittämään sellaisia muuttoja, jotka ovat seurausta odottamattomista ja satunnaisesti elämänkaarelle sijoittuvista tapahtumista. Esimerkiksi perheen hajoamisesta, asunnon irtisanomisesta tai työttömyydestä.

Työntö–veto-malli

Niin sanottu Työntö–veto-malli soveltuu hyvin sekä yksilöiden että rakenteellisten ilmiöiden tarkasteluun. Se ei ole teoria, vaan yksinkertainen selitysmalli, joka sisältyy useimpiin muuttoliiketeorioihin. Se auttaa ymmärtämään muuttoliikkeiden perusmekanismeja.

Mallin mukaan muuttokäyttäytymiseen vaikuttaa neljä asiaa: lähtöalueen työntävät, tuloalueen vetävät, väliintulevat ja yksilölliset tekijät. Eri ihmiset kuitenkin painottavat näitä eri tavalla kokemustensa, arvojensa ja asenteidensa mukaan.Lisäksi monet muut yksilölliset tekijät kuten älykkyys, terveydentila, ympäristön arvostukset ja henkilökohtaiset kontaktit aiheuttavat sen ettei päätös perustu aina objektiiviseen työntö- ja vetotekijöiden tarkasteluun.

Päätökseen saattavat vaikuttaa myös väliintulevat esteet kuten pitkä välimatka, muuttorajoitukset, saadun informaation laadu sekä määrä ja muuton taloudelliset kustannukset.

Muuttoliiketeorioiden luokituksia

Douglas Massey on jakanut muuttoliiketeoriat kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeiden alkusyitä. Toisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeitä prosesseina, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä ruokkivia tekijöitä.

Alkusyyteoriat

Perinteisesti muuttoliikkeitä on tarkasteltu niin sanottun uusklassisen talousteorian avulla. Sen mukaan ensisijaiset syyt muutolle on lähtö- ja tuloalueiden erot työvoiman kysynnässä, tarjonnassa ja palkkatasossa. Ilman eroja ei olisi muuttoliikettä, ja muuttoliikkeisiin voi vaikuttaa lähinnä työmarkkinapoliittisilla toimenpiteillä.

Joissakin teorian sovelluksissa muutto on maahan jäävän perheen tai lähisuvun yhteinen strategia. Muutto on investointi, jonka tarkoitus on parantaa koko perheen toimeentuloa lähtömaahan lähetetyillä säästöillä.

Kaksien työmarkkinoiden teorian mukaan muuttoilmiö on kysyntälähtöinen. Muuttoliike käynnistyy kohdemaan työnantajien ja hallitusten aloitteesta. Tavoitteena on työvoiman saamisen lisäksi pitää palkkataso matalana. Maahanmuuttajaväestöä houkutellaan matalapalkkalaloille, mutta korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin palkataan lähinnä kantaväestöä.

Järjestelmäteorioissa muuttoliikkeet ovat maailmantalouden osailmiöitä. Erityisesti tarkastellaan kehittyneiden kapitalistisen maiden ja ei-kapitalististen kehitysmaiden työmarkkinoiden välisiä suhteita. Kansainvälinen muuttoliike syntyy investointien, pääomien ja tavaravirtojen välillä.

Prosessiteoriat

Sosiaalisten verkostojen teoria korostaa muuttajaverkostojen merkitystä muuton kustannuksia ja riskejä vähentävinä tekijöinä. Hallitusten pyrkimykset yhdistää perheitä edistää tällaisten verkostojen syntymistä.

Institutionaalinen teoria painottaa yksityisten ja vapaaehtoisten organisaatioiden asemaa muuttoliikkeen edistämisessä. Muuttavia ihmisiä kuljetetaan, heille järjestetään töitä ja tarjotaan palveluita. Ne ruokkivat laillisten ja laittomien keinoin muuttoliikettä. Viranomaisten on vaikea kontrolloida kyseistä toimintaa.

Syiden kumuloitumisteoria tarkastelee muuttoliikkeitä makrotason ilmiöinä. Muuttoliikkeet aiheuttavat lähtö- ja tuloalueilla erilaisia sosioekonomisia muutoksia, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä. Muutoksia ilmenee tulojakaumassa, maanomistussuhteissa, inhimillisen pääoman alueellisessa jakautumisessa, tuotantorakenteissa ja arvoissa sekä suhtautumisessa muuttoliikkeisiin,

Muuttoliikejärjestelmien teoriassa korostetaan muuttoilmiön globaalia luonnetta. Eri maat muodostavat "muuttoliikejärjestelmiä", joista jokaisella on oma ydinalueensa. Ne voivat olla myös moniytimisiä. Erityisesti muuttajia luovuttavat maat voivat kuulua useampaan eri järjestelmään.

Muuttoliiketeoriat eivät ole siis toisiaan poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä. Osa tarkastelee ilmiötä kokonaisvaltaisemmin ja osa keskittyy vain tiettyihin osa-alueisiin.

Paluumuuton teoria on jäänyt hyvin vähälle huomiolle tutkimuksissa. Paluuta on tarkasteltu pääasiassa yleisillä muuttoliiketeorioilla, jotka korostavat lähinnä taloudellisia motiiveja. Paluumuuton syyt ovat kuitenkin useimmiten tunneperäisiä ja ei-taloudellisia.

Muuttoliiketeoriat sopivat parhaiten taloudellisten ja sosiaalisten syiden selittämiseen. Ympäristöstä johtuvia ja poliittisista syistä johtuvia pakkomuuttoja ei juuri huomioida. Ne ilmeisesti nähdään annettuina ja yksiselitteisinä eikä teorioiden muotoilua pidetä tarpeellisena. Myös siirtolaisuus ja maastamuutto nähdään niin samanlaisina ilmiöinä, että niihin voi soveltaa samoja teorioita.

Suomen väestö: Maassamuutto

Väestön liikkuvuus on ollut pääasiassa teollistumiseen ja kaupungistumiseen liittyvä ilmiö. Teollistumisen myötä kasvoi työvoiman tarve etenkin kaupungeissa. Se lisäsi vapaamielistä asennoitumista liikkuvuuteen, joka näkyi myös lainsäädännössä; Useat maassamuuttoon liittyvät rajoitukset poistettiin 1860- ja 1870-luvulla.

Etenkin 1960- ja 1970-luvut olivat suurten muuttojen aikaa. Muuttoliike kohdistui kaupunkeihin ja Ruotsiin, mutta hiljeni hetkeksi sen jälkeen. 1990-luvun laman jälkeen muuttoliike vilkastui jälleen ja on jatkunut voimakkaana siitä lähtien. Yhtenä syynä tähän tosin oli uusi kotikuntalaki, joka salli opiskelijoiden muuttaa asumaan virallisesti opiskelupaikkakunnalleen.

Aikaisemmin kuntien sisäinen muuttoliike oli määrällisesti kaksi kertaa suurempaa kuin kuntien välinen muutto. Kuitenkin kaupungistumisen myötä maassamuutto on muuttunut enemmän kaupunkien väliseksi ja samalla kaupunkien sekä niiden ympäryskuntien välinen liikkuvuus on lisääntynyt. Kehitys on ollut samankaltaista kuin muissakin kehittyneissä maissa.

Toinen länsimaille yhteinen piirre on työmarkkinoilla samaan aikaan olevat työttömät työnhakijat ja avoimet työpaikat. Tätä epätasapainoa on selitetty muun muassa muuttohalukkuuden vähenemisellä. Toisaalta myös työntekijöiden ammatilliset valmiudet eivät ole vastanneet kysyntää ja parantunut sosiaaliturva on vähentänyt muuttopakkoa.

Maassamuuton alueellinen suuntautuminen

Muuton suunta on ollut jo 1940-luvulta lähtien selvä: haja-asutusalueilta taajamiin, maaseudulta kaupunkiin, pohjoisesta etelään ja erityisesti Uudellemaalle.

Maaseudulta muuton ensisijaisena syynä on ollut maa- ja metsätalouselinkeinon vähentyminen. Vuonna 1950 alkutuotannossa työskenteli 45 % työvoimasta ja vuonna 2000 enää 7 %. 1970-luvun alussa väestönkasvun painopiste oli teollisuuskaupungeissa ja niiden esikaupunkikunnissa. Väestönkasvun alueelliset erot kuitenkin tasaantuivat 1970-luvun puolivälissä, jolloin muun muassa öljykriisi sai aikaan nopean teollisuuden sisäisen rakennemuutoksen. Sen seurauksena työvoimaa tarvittiin vähemmän ja perinteiset teollisuusalueet taantuivat.

1990-luvulla väestönkehitys muuttui tappiolliseksi myös sellaisilla alueilla, joissa julkinen sektori oli merkittävä työllistäjä. Kasvavia alueita viime vuosina ovat olleet vain pääkaupunkiseutu ja suurimmat maakuntakeskukset. Uudellamaalla muuttovoitto oli 1990-luvulla noin 80 000 henkeä. Yhteensä Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun seudun muuttovoitto oli 130 000 henkeä. Maaseudun muuttotappio oli noin 65 000 henkeä.

Tulevaisuudessa muuttovoittojen ja -tappioiden oletetaan vähentyvän väestön vanhetessa ja samalla muuttohalukkuuden pienentyessä. Väestön vanhemisen oletetaan alkavan koko maassa vuosina 2020–2025, jolloin kasvavia alueita ovat enää Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seutukunnat. Toisaalta tällöin muuttoliike on lähes ainoa mahdollisuus lisätä väestöä ja työvoimaa alueella.

Maassamuuton taustatekijät ja seuraukset

Maassamuuton kehityslinjat ovat seurausta elinkeino- ja väestörakenteen seurauksista ja niiden heijastumisesta työvoiman tarjontaan sekä kysyntään. Suomessa muutos on ollut OECD-maista Kreikan lisäksi poikkeuksellisen voimakasta. Palveluelinkeinot ovat yleistyneet nopeammin kuin missään muualla.

Pitkään jatkuva suotuisa talouskehitys vahvistaa voimakkaimpia alueita ja heikentää heikoimpia osia. Ennen kaikkea nuoret muuttavat pois muuttotappioalueilta. Väestö keskittyy myös läänien ja aluekokonaisuuksien sisällä, joissa siirrytään suuriin keskuksiin.

Muuttoliike on vähentänyt erityisesti nuorien määrää. Se vaikeuttaa elinkeinotoiminnan uudistumista ja lisää riippuvuutta julkisesta sektorista. Myös kulutuskysyntä vähenee, palvelujen järjestäminen vaikeutuu ja lopulta kuntien tulopohja murenee.

Maassamuutto ja väestön ikääntyminen

Suuret ikäluokat ovat vaikuttaneet paljon Suomen työmarkkinoihin. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä nämä ikäluokat tulevat kuitenkin vanhuuseläkeikään ja työvoiman määrä supistuu, mikä myös vähentää maassamuuttoa.

Nopea ikääntyminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Vuonna 2000 yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä oli 15 % ja vuonna 2015 noin 21 %. Väestön ikääntyminen kasvattaa huoltosuhdetta, vaikka samaan aikaan lasten ja nuorten määrä lisääntyy. Muuttoliike vaikuttaa suuresti alueiden ikärakenteeseen, koska työikäiset nuoret siirtyy muuttovoittoalueille ja nuoret hedelmällisyysikäiset takaavat muuttovoittoalueiden luonnollisen väestönkasvun.

Maassamuuttajien ominaispiirteet

Muuttoliike on valikoivaa ja muuttajien ominaispiirteet heijastavat yhteiskunnassa tapahtuvia sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. Muuttajat ovat muuta väestöä nuorempia, naimattomia ja korkeammin koulutettuja.

Muuttoalttiusluku ilmaisee kuinka monta muuttanutta on tuhatta keskiväkiluvun asukasta kohti. Se voidaan laskea myös esimerkiksi iän, sukupuolen, koulutusasteen tai jonkun muun muuttujan mukaan.

Suurin muuttoalttius on 20–29-vuotiailla. Tähän vaikuttaa luonnollisesti se, että useat muuttosyyt osuvat tähän ikäkauteen, mutta myös työvoiman kysynnän vaihtelu vaikuttaa voimakkaimmin nuoriin.

Sukupuolten välillä ei ole eroa maassamuuttoalttiudessa. Koulutusryhmistä muuttoalttius lisääntyi 1980-luvulla lukio- ja opistotason koulutuksen saaneilla. Korkeakoulutetuilla vähentyi. 1990-luvulla muuttoalttius lisääntyi kaikissa koulutusryhmissä. Perusasteen koulutuksen käyneillä muuttoalttius on aina ollut vaatimatonta.

Maassamuuton motiivit

Muutto on tavallisesti seurausta monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta ja muuttajien tulkinnat muuttosyistä vaihtelevat paljon. Yksilöllisistä motiiveista ei olekaan olemassa tilastotietoa. Kysely- ja haastattelututkimuksien tulosten vertailu toisiinsa on myös hankalaa, sillä käytetyt menetelmät ja tutkimusotokset ovat vertailukelvottomia. Ne ajoittuvat myös taloudellisten suhdanteiden eri vaiheisiin.

Suomessa on tehty kaksi tutkimusta maassamuuton motiiveista maanlaajuisesti (Söderling 1983 ja 1988, Korkiasaari 1991). Uudemmissa tutkimuksissa kohteet on rajattu alueellisesti tai jollain muulla tavalla.

Sekä Söderlingin että Korkiasaaren tutkimuksissa työhön liittyvät tekijät olivat tärkein yksittäinen motiivi. Asumisen, perhesyiden ja muiden motiivien painotus oli myös samanlainen.

Muuton motiivit vaihtelevat muuttoetäisyyden ja -suunnan mukaan. Lähimuutoissa korostuvat asumiseen ja perhesuhteisiin liittyvät syyt. Kaukomuutoissa työsyyt ovat tärkeämpiä. Kaupunkeihin suuntautuvassa muutossa korostuvat työsyyt. Poispäin muuttaessa taas asumis-, ympäristö- ja ei-taloudelliset motiivit. Sisäisessä muutossa taustalla on nuorten itsenäistyminen, avioituminen ja perhekoon kasvu. Lisäksi myös viihtyisämmän asumisympäristön hankkiminen.

Uuden vuosituhannen muutto liittyy vahvasti oman elämän parantamiseen. Maaseudulle muutettaessa ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole korostunut luonto ja harrastukset, vaan maaseudun katsottiin tarjoavan korkeampaa asumistasoa, elinympäristön laatua, parempia naapurisuhteita ja henkilökohtaista turvaa. Toisaalta myös huonompia palveluita sekä työllistymis- ja uramahdollisuuksia.

Vaikka maaseutua arvostetaan kaupunkia enemmän asuinympäristönä, maallemuutto ei ole tullut uudelleen suosioon. Sen sijaan maaseutuun verrattuna kaupunkiseuduilla paikkakuntaan ollaan tyytyväisempiä asumisajasta riippumatta. Lisäksi maalle muuttavat nuoret eivät näytä kiinnittyvän sinne kovinkaan hyvin.