torstai 29. marraskuuta 2012

Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716)


Leibniz oli aikansa yleisnero. Hän keksi muun muassa tietokonetta edeltäneen laskukoneen ja differentiaali- sekä integraalilaskennan. Filosofiassa Leibniz muistetaan rationalistina. Hänen pääteoksensa on postuumisti julkaistu Monadologia, jossa Leibniz esittelee metafyysisen järjestelmänsä.

Leibnizin metafysiikan pohjana on monadioppi. Monadit ovat uniikkeja metafyysisiä pisteitä, substansseja, jotka ovat ikuisia ja olleet aina olemassa. Niitä on ääretön määrä ja ne ovat jatkuvassa, Jumalan ennalta asettaman harmonian mukaisessa, liikkeessä. Monadit eivät ole toisiinsa nähden kausaalisessa suhteessa, mutta ne havaitsevat toisissa monadeissa tapahtuvat muutokset enemmän tai vähemmän tarkasti.

Tulkinnat monadien luonteesta vaihtelevat. Perinteisen tulkinnan mukaan monadit ja todellisuus ovat luonteeltaan täysin henkisiä. Ainoastaan mieli voi olla todellinen entiteetti, sillä ulotteisen aineen voi jakaa aina yhä pienemmiksi osiksi. Muurahaiskeon muurahaiset tai ihmisen solut muodostavat aggregaatin, mutta ne ovat aktiivisia vain sikäli kuin niiden yksittäiset osat ovat aktiivisia.

Toisen näkemyksen mukaan Leibniz kannatti näennäisestä idealismista huolimatta realistista kantaa, jonka mukaan henkisten substanssien lisäksi myös elävillä olennoilla, korporeaalisilla substansseilla, on ontologinen status. Niillä on tällöin oltava jotain, mikä antaa niille aidon ykseyden. Leibniz kutsuu tätä metafyysistä voimaa prinsiipiksi, sieluksi.

Monadit on järjestetty hierarkioihin. Yksinkertaisimmillaan monadi on itseriittoinen ja ruumiiton automaatti. Tällaisilta monadeilta puuttuu kyky havaita, tuntea ja muistaa. Niitä ylempänä ovat eläimet ja korkeimpana ihmissielut, jotka eläimistä poiketen kykenevät käyttämään järkeään ja reflektoimaan ajatuksiaan.

Jokaiseen monadiin sisältyy ikuisesti säilyvä täydellinen yksilökäsite, joka sisältää monadin koko historian ja tulevat tilat. Se tekee monadista kuolemattoman ja yhteensovittaa monadien aidon aktiivisuuden ja Jumalan kaiken finaalisena syynä.

Ihmisellä on Leibnizin filosofiassa erityinen asema. Leibnizin ajattelussa ihmissielut toimivat päämääräsyiden mukaan mekaanisista alemmista monadeista poiketen. Niillä on siksi moraalinen persoonallisuus, joka tekee ihmisestä kelvollisen toimimaan Jumalan tahdon välikappaleina.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

John Locke (1632–1704)


John Locke oli uuden ajan filosofian vaikusvaltaisimpia henkilöitä. Locke on erityisesti tunnettu hänen yhteiskunta- ja tietoteorioistaan. Locke esitti myös vaikutusvaltaisen näkemyksen persoonan identiteetistä, tahdonvapaudesta ja kielestä. Metafyysisiä pohdiskeluja Locke piti harha-askelina, erityisesti skolastiikkaa, ja keskittyi sen sijaan mielenteoriaan.

Locken valtioteoria on vaikuttanut suuresti Ranskan vallankumoukseen, Yhdysvaltojen perustuslakiin ja modernien valtioiden syntyyn. Hänen pääteoksiaan ovat poliittista filosofiaa käsittelevä Two Treatises of Government ja yleiseen filosofian alaan kuuluva An Essay Concerning Human Understanding.

Tietoteoria ja ideat


Ideat olivat ajan muiden filosofien tavoin Locken ajattelussa keskeistä. Lockelle ideat ovat sitä, mitä mieli käyttää ajattelussa. Ne muodostavat ajattelun sisällön, joita voi kuvailla substantiiveilla, adjektiiveilla ja verbeillä. Ne eivät kuitenkaan ole pelkkiä ulkoisia olioita muistuttavia kuvia, vaan myös ajattelun välittömiä kohteita, tietoa ulkoisten olioiden olemassaolosta.

Locken tieto-oppi on Descartesin perintöä, mutta se eroaa kuitenkin rationalistien näkemyksistä. Locke kieltää synnynnäiset ideat ja kyvyn käsittää maailmaa sellaisena kuin se on. Locke on käsite-empiristi: ajatuksissa on sisäisiä rakenteita, mutta materiaali tulee havainnoista.

Toinen Locken ero rationalisteihin on hänen käsityksensä mielen itsensä toiminnoista. Locke ajatteli, että mielen sisäisen aistin eli reflektion synnyttämät ideat ovat vain osa aistihavaintoa eivätkä ne paljasta ajattelun perimmäistä luonnetta. Ne eivät ole järkeilyn kautta hankittua ehdottoman varmaa tietoa synnynnäisistä ideoista, jopa täydellisestä Jumalasta, kuten rationalistit ajattelivat.

Ideat voivat olla joko yksinkertaisia tai niistä koostuvia yhdistettyjä ideoita. Ideat tulevat mieleemme kokemuksen kautta materian sisäisten ominaisuuksien synnyttäminä.

Materian ominaisuudet voidaan erotella primäärisiin ja sekundäärisiin. Primääriset ominaisuudet, kuten ulotteisuus, muoto ja liikkuvuus, ovat kappaleessa itsessään ja ne synnyttävät meissä yksinkertaiset ideat. Sekundääriset ominaisuudet ilmenevät suhteessa havaintoon. Ne ovat mielestä riippuvaisia ja ainoastaan kykyä ilmetä meille tietyllä tavalla, esimerkiksi makuna. Ominaisuudet voidaan erottaa tutkimalla luonnontieteiden metodeilla pienistä hiukkasista eli "korpuskulaareista" koostuvaa materian rakennetta.

Yhteiskuntafilosofia


Locken yhteiskuntafilosofiaa käsittelevä kirja Two Treatises of Government jakaantuu kahteen osaan. Kirja on suunnattu kuninkaan absoluuttista valtaa kannattavien rojalistien pääideologia Robert Filmeriä vastaan.

Kirjan ensimmäisessä osassa pyritään kumoamaan Filmerin argumentit monarkiasta ainoana oikeutettuna hallitusmuotona. Locke pyrkii seikkaperäisesti osoittamaan ettei Raamatusta löydy perusteluja sille, että Jumala antoi Aatamille ja kuninkaalle periytyneen absoluuttisen vallan.

Kirjan toisessa osassa Locke esittää teoriansa poliittisen vallan alkuperästä, luonteesta ja rajoista. Se on rakennettu vastaamaan Filmerin esiintuomiin ongelmiin hänen aikalaistensa yrityksistä johtaa poliittinen valta ja omistusoikeus ihmisten keskinäisistä sopimuksista.

Keskeisin toisessa osassa esitetty argumentti on, että ihmiset ovat luonnostaan vapaita ja samanveroisia, sillä ihmiset ovat Jumalan luomia ja siten velvoitettuja noudattamaan Jumalan asettamaa luonnollista moraalilakia. Poliittisen vallan alla voi olla vain, jos ihminen on antanut sille suostumuksensa.

Luonnontilassa vallitseva moraaliperiaate on jumalan asettama, mutta järjen löydettävissä. Sen keskeisin periaate on suojella omaa elämää sekä toisten elämää silloin kun oma elämä ei ole uhattuna. Ihmisillä on tätä luonnollista lakia noudattaessa kaksi subjektiivista oikeutta suhteessa toisiin ihmisiin: oikeus järjen sekä moraalilain ohjaamina toimia itsenäisesti ja oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Velvollisuus suojella toisten elämää antaa oikeuden myös rangaista luonnollisen lain vastaisesti toiminutta kolmatta osapuolta.

Luonnollinen vapaus ja tasaveroisuus ovat Lockelle juridisluonteisia ja rankaisuoikeuteen liittyviä käsitteitä. Ihmisten välillä olevat ei-juridiset eriarvoisuuden muodot, kuten korkeampi ikä, syntyperä tai poikkeukselliset kyvyt, eivät edellytä suostumusta. Ne kuitenkin velvoittavat ihmisen osoittamaan kuuliaisuutta ja kunnioitusta niitä kohtaan, joilta eriarvoisuus on peräisin. Tällöin ne ovat luonteeltaan moraalisia ja yhteensopivia luonnollisen tasaveroisuuden kanssa.

Locke vastustaa myös monarkin etuoikeutta verottaa eliitin käsiin keskittynyttä yksityistä maaomaisuutta. Locken mukaan Jumala on alun perin antanut maat ja sen antimet yhteisiksi, joista jokainen on luonnollisen lain mukaan oikeus nauttia oman tarpeensa verran. Locke ratkoo kirjassaan Filmerin esittämän ongelman maiden yhteiskäyttöön antamista puoltavassa argumentissa.

Filmerin mukaan yhteisessä omistuksessa olevat maat ovat ongelmallisia jo siksi ettei kukaan voi poimia edes yhtä tammenterhoa loukkaamatta toisen oikeuksia samaan pähkinään. Locke pitää ongelmaa todellisena ja tarjoaa ratkaisuksi työtä, jolla on erityinen moraalinen kyky muuttaa maata ja sen antimia yksityiseksi.

Harvoille keskittyneet maanomistusoikeudet ja suuret varallisuuserot ovat kuitenkin Locken mielestä oikeutettuja rahatalouteen siirtymisen vuoksi. Puolivahingossa keksityn rahan käyttöönotto mahdollisti maanviljelystä jääneen ylijäämän vaihtamisen pilaantumattomaan kultaan ja hopeaan. Näin ahkerimmat saivat oikeuden ja motivaation viljellä laajempia maita. Hiljalleen tilojen ja väestön kasvaessa kaikille ei kuitenkaan enää riittänyt maata. Sekään ei ollut luonnollisen lain vastaista, sillä ihmisten oli mahdollista saada elantonsa myymällä palveluksiaan muille.

Luonnollisesta laista huolimatta poliittiset yhteisöt ovat Locken mielestä tarpeellisia, sillä kaikki eivät vaivaudu pohtimaan moraalilakia ja ihmiset ovat muita tuomiessaan helposti puolueellisia ja liian kiivaita. Poliittinen yhteisö korjaa nämä ongelmat säätämällä selkeät lait ja asettamalla tuomarit ratkomaan kansalaisten kiistoja.

Poliittisen yhteisön perustamiseksi tarvitaan kaksi askelta. Ihmisten pitää luovuttaa luonnolliset oikeutensa uudelle kollektiiville ja yhteisön jäsenien pitää valita itselleen hallitusmuoto sekä perustaa lainsäädäntöelimet. Hallitusmuoto pitää valita enemmistön tahdon mukaisesti.

Valitun hallitusvallan ei ole kuitenkaan koskaan oikeutettua olla absoluuttista ja rajoittamatonta. Se olisi ristiriidassa poliittisen yhteisön päämäärän kanssa, sillä ihmiset ovat perustaneet poliittisen yhteisön suojellakseen henkeään, vapauttaan ja omaisuuttaan. Lisäksi ihmisen joutuessa konfliktiin monarkin kanssa, hänen asemansa on huonompi kuin luonnontilassa, jossa on oikeus suojella omaa henkeään. Ihmiset eivät myöskään voi luovuttaa hallitusvallalle kuin heidän omia luonnontilassa vallitsevia oikeuksiaan; Ihmiset kuuluvat Jumalalle, joka on myös asettanut heidän velvollisuudeksi suojella omaa henkeään.

Hallitusvallan oikeus hallita ei ole luonteeltaan sopimuksellinen, vaan se nojaa kansan enemmistön luottamukseen. Jos hallitusvalta loukkaa luonnollista lakia, valtiollista lainsäädäntöä tai yhteistä hyvää sen käyttäjistä tulee tavallisia kansalaisia ja heidän vallankäytöstä pelkkää oikeudetonta väkivaltaa muita kansalaisia kohtaan. Tällöin kansalla on oikeus tehdä vallankumous ja rangaista  luonnollisen moraalilain oikeuttamana hallitusvallan käyttäjiä.

Ihminen voi kuitenkin olla absoluuttisessa valtasuhteessa toiseen ihmiseen. Tällöin kyse on despoottisesta valtasuhteesta eikä poliittisesta suhteesta. Locken mukaan ihmisen saa orjuuttaa, jos hänet on voitettu oikeutetussa sodassa. Voittajalla on oikeus surmata hävinnyt osapuoli, mutta hän voi myös jättää henkiin hävinneen osapuolen, mikä antaa oikeuden vastapuolen elämään.

torstai 1. marraskuuta 2012

Nationalismi ja etnisyys


Nationalismi on Ranskan vallankumouksen ja modernien kansallisvaltioiden yhteydessä syntynyt ideologia. Se korostaa historiallisesta ja myyttisestä menneisyydestä rakennettua kansallista identiteettiä, johon liittyy erilaisia positiivisia ja negatiivisia tunteita herättäviä merkkejä ja kertomuksia.

Nationalismissa esimodernien etnisten yhteisöjen merkit valjastetaan uuteen käyttöön uusilla ja alkuperäisestä poikkeavilla merkityksillä. Yhteistä identiteettiä rakennetaan myös tulkitsemalla historiankirjoitusta viattomien uhrien asemasta, vaikenemalla ulkomaisista vaikutteista, mustamaalaamalla ulkoryhmän jäseniä, paheksumalla muihin tahoihin kohdistuvaa uskollisuutta ja  esittämällä menneisyyden henkilöitä moderneina nationalistisina sankareina.

Nationalismi voidaan määritellä myös ideologiana, jossa vaaditaan valtaa pitävän etnisen ryhmän jäsenille kansallisvaltiota. Etnisyys- ja nationalismikäsitteet ovatkin sukua toisilleen, mutta on olemassa valtioita, joita ei ole rakennettu etnisyyden varaan ja tasa-arvoisten etnisten ryhmien varaan rakennettuja kansakuntia. Nekin herättävät silti isänmaallisia tunteita ja uskollisuutta valtiolle.

Etnisyys on moniulotteinen ilmiö. Sitä voi kuitenkin luonnehtia sosiaalisina prosesseina. Kulttuuristen tai yksilöiden ominaisuuksien sijaan etnisyys on olemassa suhteessa johonkin toiseen. Tunteet ja kulttuuriset perinnöt saavat muotonsa sekä merkityksensä kulttuurierojen pienentyessä ja muita ihmisiä kohdattaessa. Erityisesti etnisyys tulee tärkeäksi silloin kun se koetaan olevan uhattuna.

Tietoisesti ylläpidettyjen etnisten rajojen yli on mahdollista siirtyä. Siksi etnisen ryhmän olemassaoloa ja ideologiaa vahvistetaan erilaisten symbolisten merkitysten lisäksi myös korostamalla eroavaisuuksia uskonnossa, avioliitossa, kielessä tai työssä. Etninen identiteetti säilyy vain, jos eroavaisuudet kuuluvat ihmisen elämän aikana läpi käymiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Nationalismin suhde etnisyyteen onkin käytännössä monimutkaisempaa. Etnisen ryhmän jäsenistä vain osa saattaa kannattaa omaa valtiota ja toiset tyytyvät olemaan osa nykyistä valtiota. Etnisyyden merkitys on myös eri ihmisille erilainen ja se voi ilmetä vain tilapäisesti. Ihmiset voivat myös maasta pois muuttaessa tulla osaksi etnistä vähemmistöä ja synnyinmaahansa palatessaan siirtyä takaisin kansakunnan jäseneksi. Nationalismin voikin nähdä etnisen ideologian erityistapauksena.

Nationalistinen kansallisaate kehittyi vastareaktiona teollistumiselle ja ihmisten irtautumiselle suvun, uskonnon ja paikallisyhteisöjen välisistä siteistä. Yhteiskunnan tehokkaaseen järjestämiseen tarvittiin ihmisiä yhdistävää ideologiaa. Nationalismi vastasi näihin tarpeisiin. Kirjapainotaito, markkinatalous ja valtiollinen koulujärjestelmä mahdollistavat abstraktin yhteisön luomisen. Nationalismi tarjosi myös yksilöiden näkökulmasta turvallisuuden- ja ryhmään kuulumisen tunteen.

Benedictus de Spinoza (1632–1677)


Spinoza oli 1600-luvun suuria rationalisteja. Hänen pääteoksensa on Etiikka, jossa Spinoza esitti, miten hyvä elämä voidaan saavuttaa järjen kautta. Se kuitenkin edellyttää, että maailmaa tarkastellaan ylhäältä alaspäin; Ennen kuin tiedetään, millaisia ihminen ja hyvä elämä on, pitää tuntea jumalallisen luonnon olemus.

Ontologia

Spinoza pohjaa ontologiansa Descartesin filosofiaan. Spinozan ontologiassa substanssi on olemassa itsessään, itsensä kautta ja se on itsensä syy. Niiden luontoon kuuluu olemassaolo eivätkä ne ole riippuvaisia toisistaan.

Substanssin olemuksen muodostavat intellektin havaitsemat attibuutit. Niitä on loputon määrä, mutta tunnemme vain kaksi: ajattelun ja ulotteisuuden. Kaikki äärelliset oliot ovat substanssin attribuuttien tiloja, moduksia. Modukset ovat rajallisia, epävapaita ja vailla omaa olemusta. Ne ovat toisessa ja ne käsitetään toisen kautta, ikään kuin aallot meressä.

Spinoza kuitenkin päätyy substanssimonismiin ja hylkää samalla kartesiolaisen dualismin. Hänen mukaansa on olemassa vain yksi kaiken kattava substanssi, Jumala eli luonto. Mieli ja ruumis ovat tämän äärettömän substanssin ajattelu- ja ulotteisuus-attribuuttien moduksia. Tajunta on toisin sanoen ruumiin idea.

Kaikki siis mikä on olemassa, on Jumalassa, eikä mitään voi käsittää ilman Jumalaa. Jumala on ääretön, ikuinen, vapaa ja persoonaton, jolla on kaikki mahdolliset attribuutit. Ihminen ei kuitenkaan havaitse tätä substanssia, vaan ainoastaan sen yksittäisolioita eli moduksia, joihin ihminen itsekin kuuluu. Järjen avulla on kuitenkin mahdollista käsittää yksittäisten olioiden takana oleva yleinen olemus eli Jumala.

Tietoteoria

Spinozan mukaan on olemassa kolmenlaista ymmärrystä: mielipiteitä tai kuvittelemista, rationaalista tiedettä ja intuitiota.

Aistihavainnoissa mielemme havaitsee ulkoisen kappaleen ainoastaan oman ruumiin tilan muutoksina, jonkinlaisina aivoprosesseina. Esimerkiksi katsoessamme Aurinkoa se vaikuttaa sijaitsevan hyvin lähellä katsojaa. Kohde ei kuitenkaan ole Aurinko, vaan sen mentaalinen vastine, kuviteltu epäadekvaatti idea.

Jotta tieto voisi kasvaa, meidän on korvattava tällaiset epäadekvaatit havaintomme adekvaateilla ideoilla. Niiden totuus perustuu loogiseen yhteyteen kohteeseen, ei pelkästään idean ulkoiseen vastaavuuteen kohteensa kanssa. Auringosta voidaan saada tietoa ainoastaan sellaisen tieteellisen näkemyksen pohjalta, joka pyrkii esittämään Jumalalta peräisin olevan Auringon idean.

On olemassa myös Spinozan intuitioksi kutsumaa korkeampaa tietoa. Se on välitön näkemys totuudesta, jonka saavutamme, kun oivallamme proposition ja sen todistuksen yhdessä mielenliikkeessä. Saamme intuition silloin, kun näemme jumalallisen substanssin ja siitä riippuvaisen olion suhteen tarkasti.

Ihmisen olemisen luonto

Spinozan metafysiikan mukaan ihminen on vain yksi jumalallisen substanssin äärellinen modus.
Mutta mistä koostuu ihmisen yksilöllisyys ja mikä on ihmisen asema Spinozan filosofiassa?

Spinozan näkemyksen mukaan äärelliset modukset voivat olla samalla tavoin itseriittoisia kuin Jumala. Sellaisten olioiden aktuaalinen olemus on pyrkimys säilyttää oma olemuksensa. Mitä enemmän tätä pyrkimystä on, sitä itsenäisempi olio on. Ihmisen pyrkimys säilyä vahingoittumatta ja kyky korjata itseään tekee ihmisestä yksilöllisen ja riippumattoman.

Spinoza myös kieltää ihmisen vapaan tahdon. Ehdoton vapaus kuuluu vain Jumalalle, ja kaikki tapahtunut on Jumalan olemuksen mukaan välttämättömästi tapahtunutta. Erehdymme pitäessämme itseämme vapaina, sillä tehdessämme havaintoja luonnon tavallisesta järjestyksestä tietomme ei ole adekvaattia, vaan sekavaa tietoa ulkoisista kappaleista. Sanoessamme toimiemme riippuvan tahdosta, ovat ne vain sanoja emmekä oikeasti tiedä, mitä mitä tahto on.

On kuitenkin olemassa toinen suhteellisen vapauden idea. Syy-seurausketjut voivat olla joko ulkoisia tai sisäisiä. Sisäiset ketjut toimivat meissä itsessään halujen tavoin. Mitä suurempi olion pyrkimys, sitä sisäisempiä syy-seurausketjut ovat.

Kun tulemme tietoisiksi ketjujen sitovista voimista, vapaudumme niistä ja saavutamme sen ainoan vapauden, jota voimme ja jota meidän tulisi haluta. Mitä selkeämmin näemme seikkojen välttämättömyyden ja tekojemme kausaalisuuden, sitä enemmän meillä on valtaa käsitellä niitä.

Etiikka

Spinoza perustaa teoriansa moraalisesta elämästä kolmelle määritelmälle. Spinoza määrittelee syyn ja vaikutuksen välisen suhteen luonteen, aktion sekä passion ja tunteiden luonteen.

Spinoza kuvaa syyn ja vaikutuksen suhteen älylliseksi suhteeksi. Tapahtuman täydellinen selitys on deduktiivinen päättely, jossa tieto vaikutuksesta seuraa syytä koskevasta tiedosta.

Aktio on toimintaa, joka voidaan kokonaan selittää ihmisen luonnon kautta. Passio eli kärsimys selittyy ulkoisilla syillä.

Tunne on fyysinen tila, affekti, ja samaan aikaan kyseisen tilan idea. Se tapahtuu meissä aktiivisuutemme lisääntyessä tai vähetessä.

Spinozan filosofiassa Jumala on kaiken täydellinen ja alkuperäinen syy, joka voi toimia ehdottoman vapaasti. Me voimme kuitenkin lisätä voimaamme ja tulla enemmän Jumalan kaltaiseksi vaihtamalla epäadekvaatit käsityksemme adekvaatteihin ideoihin. Tällöin myös niiden syistä tulee sisäisempiä ja enemmän meitä määrittelevää pyrkimystä.

Rationaalinen ihminen pyrkii jatkuvasti lisäämään voimaansa ja muuttamaan passiota aktioksi. Näin hän varmistaa itselleen ilon, itsenäisyyden ja tyyneyden, jotka ovat vapauden oikeita tunnusmerkkejä. Hyveellisyys on omaa voiman toteuttamista.

Rationaalisuus tekee myös ihmisestä moraalisesti vastuullisen. Mitä harkitumpi päätös on, sitä vastuullisempi ihminen on tapahtuneesta. Käsityksen tekemisistäni antava päättely tekee samalla minusta syypään tapahtuneeseen.

Tunteet

Tunteita käsitellessään Spinoza antaa systemaattisen teorian ihmisen haluista. Hän näyttää samalla, miten tunteet syntyvät niistä, ja varoittaa voimaamme vähentävistä passioista.

Spinozan mukaan halu on tiedostettua tajuntaan ja ruumiiseen liittyvää pyrkimystä säilyttää olemassaolomme. Tunne-elämämme on peräisin tästä ruumiin ja tajunnan läheisestä yhteydestä.

Spinozalla on kaksi vahvaa näkemystä tunne-elämästä. Ensinnäkin tunteemme johtuvat ruumiillisesta luonnostamme, jota ohjaavia voimia emme täysin ymmärrä. Toiseksi tunteet ovat myös ajatuksen muoto, jossa tajunnan toiminta ilmenee. Ihmisellä, joka on älyllisesti turmeltunut ja passioidensa johdateltavissa, on myös harhainen käsitys maailmasta.

Tunteita voi kuitenkin muuttaa päättelemällä, sillä ne ovat ovat ajatuksen muotoja. On esimerkiksi mahdollista osoittaa mustasukkaiselle ihmiselle, että hänen tunteensa ovat väärinkäsityksen aiheuttamaa ja liioiteltua. Voimme lisäksi tutkia tunteitamme ja ymmärtää, mitkä niistä lisäävät luontomme kukoistusta ja mitkä tekevät meistä passiivia kärsijöitä.

Spinoza ei kuitenkaan puolla tajunnan voittoa ruumiista, askeettista elämäntapaa tai intohimoista kieltäytymistä. Sen sijaan meidän olemuksemme on luonteeltaan fyysinen, haluava ja pyrkivä. Tajunta sekä ruumis ovat myös identtisiä ja toisen hyvinvointi vaikuttaa toisen hyvinvointiin. Ulkopuolelta tulevista satuttavista voimista huolimatta meidän pitää pyrkiä siihen, että meille tapahtuvat asiat ovat itsemme aiheuttamia.