Suomen väestö: siviilisääty ja kuolleisuus

Eri aikoina ja eri yhteiskunnissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että naimisissa olevien kuolleisuus on alhaisempaa kuin muiden siviilisäätyjen. Naimattomien, eronneiden ja leskien väliset erot kuolleisuudessa ovat pieniä, mutta eronneet miehet ovat monissa maissa kaikkein huonoimmassa asemassa.

Kuolleisuuserojen selitykset

Naimattomien suurempaan kuolleisuuteen on ainakin kaksi syytä: Naimisissa oleminen suojaa kuolemalta ja avioliittoon valikoidutaan.

Naimisissa olevien elinympäristön ja elintapojen arvellaan olevan suotuisampia kuin muilla ryhmillä. Avioliitto ja perhe tarjoavat jäsenyyden ryhmässä ja tukea yksilölle. Naimisissa oleminen on myös useimpien yhteisöjen normaali olotila, joten naimisissa olevat saattavat kokea itsensä onnistuneiksi ja hyväksytyiksi yhteisön jäseniksi.  Lisäksi naimisissa olevien taloudellinen tilanne on myös keskimäärin parempi.

Toisaalta terveet voivat valikoitua keskimääräistä useammin avioliittoon. Esimerkiksi Japanissa terveydelliset kriteerit ovat olleet erityisen tärkeitä järjestetyissä avioliitoissa. Lisäksi nuoresta asti laitoksissa olleet vakavasti sairaat ja vammaiset solmivat muita harvemmin avioliiton. Alkoholismi myös lisää avioliiton purkautumisen todennäköisyyttä.

Myös kolmas selitystapa on mahdollinen. Jokin tekijä saattaa vähentää elinikää ja todennäköisyyttä avioitua. Esimerkiksi vanhempien tai oma alhainen sosioekonominen asema.

Selitysmallien arviointia 

Erityisesti nuorella iällä siviilisäätyjen väliset kuolleisuuserot ovat suuret. Suomessa varsinkin 35–39-vuotiaiden ikäryhmässä. Miehillä kuolleisuus on nelinkertainen ja naisilla kolminkertainen naimattomiin verrattuna. Eronneiden kuolleisuus 25–29-vuotiaina on viisinkertainen.

Iän myötä suhteelliset erot kuitenkin pienenevät. Se voi tarkoittaa ihmisten valikoitumista avioliittoihin, sillä naimattomat kuolevat aikaisemmin pois. Lisäksi nuorissa ikäryhmissä naimattomuuteen ei liity sosiaalisia tai psyykkisiä paineita, jotka aiheuttaisivat suuren kuolleisuuden. Toisaalta kuolleisuuserot supistuvat silloinkin, kun valikoituminen ei ole niiden syy.

Nuorissa ikäryhmissä kuolleisuuserot johtunevatkin pääasiassa riskistä kuolla tapaturmaisesti tai väkivaltaisesti. Terveydentilan perusteella valikoituminen on sen sijaan epätodennäköisempää, sillä 25–39-vuotiaiden kuolemista vain kolmasosa aiheutuu taudeista.

Kuolleisuuserojen muutokset

Vaikka kaikissa siviilisäädyissä kuolleisuus on pienentynyt, siviilisäätyjen väliset suhteelliset kuolleisuuserot ovat kasvaneet 1950-luvulta asti. Syitä tälle ei tiedetä, mutta arvellaan, että terveys ja kuolemanvaaraan vaikuttava käyttäytyminen valikoi ihmisiä avioliitton selvemmin. Puolison ja perheen sosiaalinen tuki on saattanut myös tulla aiempaa tärkeämmäksi. Lisäksi avioliitossa olevat ovat saattaneet omaksua terveellisempiä elintapoja.

Eri kuolemansyiden vaikutus kuolleisuuseroihin

Suurimmat suhteelliset siviilisäätyjen erot ovat hengityselinten sairauksissa, alkoholin aiheuttamissa kuolemissa ja tapaturma- sekä väkivaltakuolemissa. Myös verenkiertoelimien sairauksissa suhteelliset erot ovat melko suuria.

Keuhkosyöpien määrästä päätellen tupakointi aiheuttanee 10 % avioliiton ulkopuolella olevien ylikuolleisuudesta. Osa tupakoinnista näkyy myös sydän- ja verisuonitauteina.

Alkoholinkäytöstä vain hyvin pieni osa vaikuttaa naimattomien naisten ylikuolleisuuteen. Naimattomien miesten ylikuolleisuudesta alkoholin osuus on 15 %. Eronneiden ylikuolleisuudesssa sen osuus on viideosa ja leskien noin neljäsosa kummallakin sukupuolella. Muut alkoholin lisäämät taudit huomioon ottaen alkoholi on osallisena joka kolmannessa tai jopa joka toisessa ylimääräisessä kuolemassa. Ei ole kuitenkaan tietoa, onko syy alkoholin käytölle naimattomuus, alkoholi syynä naimattomuudella vai jokin kolmas tekijä molempien takana.

Eläkeikäisillä hengityselinten sairaudet aiheuttavat suurimman osan siviilisäätyjen kuolleisuuseroista. Myös syöpätautien osuus on suurempi.

Suomen väestö: sosioekonomiset kuolleisuuserot

Sosioekonominen asema kuvaa yksilön elinoloja ja paikkaa yhteiskuntarakenteessa. Se on paljon käytetty käsite, mutta siihen liittyy ongelmia. Esimerkiksi empiirinen mittaaminen on ongelmallista. Useimmiten mittauksen perusteena käytetään ammattiin tai ammattiasemaan perustuvaa mittaria. Lisäksi koulutus, tulot ja asumisolot ovat yleisesti käytettyjä mittareita. Eri tekijöiden väliset riippuvuudet ovat voimakkaita, mutta ne voivat kuvata myös eri asioita. Ammatti voi heijastaa työoloja ja tulot mahdollisuuksia terveyspalveluihin.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen tutkimuksella on pitkät perinteet. Jo 1800-luvulla laadittiin selvityksiä eri ammattiryhmien kuolleisuudesta. Ensimmäisiä Suomea koskevia tutkimuksia olivat vuosina 1890–91 julkaistut Hugo Holstin raportit keuhkotautikuolleisuudesta ja ammatin vaihtelusta. Kuolleisuus keuhkotautiin oli matalampi sivistyneistöllä kuin muilla ryhmillä. Tosin tutkimus perustui puutteelliseen aineistoon.

1970-luvulla sosiaaliryhmien välisiä kuolleisuuseroja pyrittiin selvittämään kuolintodistukseen merkityn ammatin perusteella. Väestönlaskenta- ja kuolleisuustietojen yhdistäminen edisti ratkaisevasti sosioekonomisten ja yleisesti väestöryhmien kuolleisuustutkimusta.

Uudet tutkimustulokset ovat osoittaneet, että kuolleisuus on pieni pitkää koulutusta edellyttävissä ja arvostetuissa ammateissa. Miehillä kuolleisuus on suurin fyysisesti raskasta työtä tekevillä. Naisilla ammatit eivät jakaannu yhtä selkeästi kuolleisuuden mukaan, sillä keskimääräistä suurempia kuolleisuuslukuja havaitaan myös palvelualoilla ja erilaista toimistotyötä tekevien naisten ryhmässä.

Sosiaaliryhmien välisiä eroja havaitaan kaikissa ikäryhmissä, joskin niiden suuruus vaihtelee. 1980-luvun lopulla kuolleena syntyneissä ja imeväisikäisten kuolleisuudessa on todettu pieniä, mutta johdonmukaisia eroja äidin koulutuksen ja sososiaaliryhmän mukaan (Notkola & Savela 1992).

Lapsuus- ja nuoruusajan sosioekonomisista eroista on eri maissa saatu erilaisia tuloksia, mikä voi selittyä kuolemien vähäisellä määrällä ja mittausongelmilla. Suomessa 15–19-vuotiaiden naisten ja miesten ja 5–9-vuotiaiden poikien kuolleisuus oli vuosina 1987–95 johdonmukaisesti yhteydessä lapsuusajan sosiaaliseen ryhmään.

Keski-ikäisillä sosiaaliryhmien väliset kuolleisuuserot ovat varsin selkeitä. Iän myötä suhteelliset erot pienenevät, mutta ovat johdonmukaisia myös eläkeläisillä.

Sosioekonomiset kuolleisuuserot ovat samansuuntaisia lähes kaikissa kuolemansyissä. Erityisesti suuria suhteellisuuseroja havaitaan väkivaltaisissa kuolemansyissä, hengityselinten taudeissa, alkoholiin liittyvissä kuolemissa ja miehillä keuhkosyövässä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen kehitys

Päinvastaisista tavoitteista huolimatta sosiaalisten ryhmien erot kasvoivat 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvun kasvu miehillä selittyy suurelta osin toimihenkilöiden keskuudessa pienentyneellä sepelvaltimokuolleisuudella. Terveelliset elintavat ja uudet sepelvaltimotaudin hoitomuodot yleistyivät nopeimmin toimihenkilöiden keskuudessa. 1990-luvulla kasvaneisiin eroihin on useita syitä, joista tärkein on lisääntyneen alkoholin käytön aiheuttamat kuolemat.

Erojen kasvusta huolimatta elinajan odote kasvoi kaikissa sosioekonomisissa ryhmissä.

Sosioekonomisten kuolleisuuserojen syyt

Kuolleisuuserojen selitykset luokitellaan kahteen päätyyppiin: kausaaliselityksiin ja valikoitumisen merkitystä korostaviin selityksiin.

Kausaaliselityksissä sosioekonominen asema vaikuttaa terveyteen erilaisten tekijöiden välityksellä. Niitä ovat:

1. Materiaaliset seikat kuten vaarallinen ja ruumiillisesti kuormittava työ, epäterveellinen asuinympäristö, ravitsemustilanne ja puutteellinen terveydenhuolto.
2. Kulttuuriset ja elintapoihin liittyvät tekijät kuten tupakointi ja runsas alkoholinkäyttö.
3. Psykososiaaliset tekijät kuten stressi, sosiaalinen tuki ja persoonalllisuuden piirteet.
4. Lapsuusajan olosuhteet.

Valikoitumista korostavissa selityksissä katsotaan terveyden ja siihen läheisesti liittyvien tekijöiden valikoivan ihmisiä eri sosioekonomisiin ryhmiin. Sosioekonominen asema on terveyden tilan seuraus eikä syy.

Suorassa valikoitumisessa esimerkiksi terveyden heikkeneminen aiheuttaa tulojen vähentymisen tai siirtymisen matalampaa sosiaalista asemaa edustavaan ammattiin. Epäsuorassa valikoitumisessa selittävä tekijä ei ole sinänsä terveys, vaan siihen liittyvä ominaisuus. Esimerkiksi pituus, elintavat tai muut henkilökohtaiset ominaisuudet.

Tutkimuksissa on saatu vaihtelevassa määrin tukea kaikille edellä kuvatuille oletuksille. Esimerkiksi erot tupakoinnissa ja lihavuudessa ovat Suomessakin suuria. Terveydenhuollon merkitykseen viittaa havainnot ohitusleikkauksien olevan yleisempiä ylemmillä toimihenkilöillä, vaikka tautia esiintyy enemmän työntekijöillä. Myös valikoitusmishypoteesille on saatu tukea: esimerkiksi kouluaikainen tupakointi ennakoi myöhempää koulutusuraa.

Sosioekonomisille eroille ei ole kuitenkaan vielä saatu lopullista selitystä. Sellaista ei todennäköisesti olekaan, vaan eri tekijöiden merkitys korostuu tarkasteltaessa eri kuolemansyitä, eri maita ja eri ajankohtia. Eroja synnyttävien monimutkaisten tapahtumasarjojen selvittämiseksi on välttämätöntä tarkastella samanaikaisesti monia tekijöitä.

Suomen väestö: Muuttoliiketeoriat

Muuttoliikkeitä on tutkittu monella eri tieteenalalla, eri tasoilla ja erilaisista ajallisista näkökulmista. Muuttoliikeilmiön tiivistäminen yhden teorian alle on osoittautunut mahdottomaksi.

Muuttoliiketutkimuksen uranuurtaja oli englantilainen E. G. Ravenstein. Hänen kehittämänsä 11 lakia pätevät vielä tänäänkin. Lakien mukaan:

1. Pääosa muutosta suuntautuu lähellä olevalla paikkakunnalle.
2. Muuttoliike etenee vaiheittain.
3. Pitkän matkan muuttajat suosivat kaupan ja teollisuuden keskusta.
4. Osa muuttajista palaa takaisin.
5. Kaupunkilaiset muuttavat vähemmän kuin maaseudun asukkaat.
6. Naiset ovat muuttoalttiimpia kuin miehet.
7. Muuttajat ovat useimmiten aikuisia, mutta perheet muuttavat harvemmin.
8. Suuret kaupungit kasvavat enemmän muuttoliikkeen kuin luonnollisen väestönkasvun vuoksi.
9. Muuttoliike voimistuu teollisuuden, kaupan ja kulkuyhteyksien parantuessa.
10. Pääsuunta on maatalousalueilta teollisuuden ja kaupan keskuksiin.
11. Muuttoliikkeen syyt ovat yleensä taloudellissia.

Etusijalla muuttoliiketeorioissa on ollut syiden tarkastelu, mutta ne ovat vastanneet myös epäsuorasti muuttajien valikoitumista ja muuttojen suuntautumista koskeviin kysymyksiin. Ilmiöiden seurauksia on tutkittu muilta kuin sosiologian alalta lainattujen teorioiden avulla.

Muuttoliikkeen syitä voidaan tarkastella sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta. Syy-käsite voidaan rajata tarkoittamaan vain yhteiskunnallisia taustatekijöitä, mutta hyvin usein sitä käytetään yleisterminä, joka sisältää yhteiskunnallisten vaikuttimien lisäksi yksilölliset vaikuttimet.

Tarpeet ja hyvinvointi teorioiden lähtökohtana

Muuttamalla ihmiset tyydyttävät perustarpeitaan ja parantavat hyvinvointiaan. Abraham Maslow kehitti 1940-luvulla luokituksen ihmisten tarpeiden luokitteluun. Luokituksessa ylimpänä olevia tarpeita pystytään tyydyttämään vasta kun alempana olevat perustarpeet on tyydytetty. Tarpeista on kehitetty muitakin luokitteluja. Kaikille on kuitenkin yhteistä kolme pääluokkaa: aineelliset, sosiaaliset ja henkiset tarpeet.

Perinteisissä teorioissa muuttoliikettä on pidetty rakenteellisena reaktiona työmarkkinoiden epätasapainoon tai yksilölliseen kustannus–hyöty-analyysin perustuvana ratkaisuna. Todellisuudessa tekijät ovat monimutkaisempia.

Tarpeiden tyydytystä on empiirisissä tutkimuksissa vaikea mitata, joten niiden sijasta on tutkittu toimintaresursseja. Niitä ovat esimerkiksi tulot, omaisuus, koulutus, terveys, sosiaaliset suhteet ja turvallisuus.

Resurssinäkökulmaa on sovellettu niin sanotuissa inhimillisen ja sosiaalisen pääoman teorioissa. Niillä on selitetty korkeasti koulutetun väestön maastamuuttoa ja jälkimmäistä paluumuuton sekä maaseudulle kohdistuvan muuton selittämiseen.

Taloustieteen näkemyksen mukaan hyvinvointi perustuu erilaisiin pääomiin. Niitä ovat luonnonvarat, taloudellinen pääoma, fyysinen pääoma (koneet, laitteet yms.) ja inhimillinen pääoma. Sittemmin myös sosiaalinen pääoma.

Taloustieteen näkökulmasta muuttaminen on investointi osaamiseen ja sosiaaliseen verkostoitumiseen. Ihminen parantaa taloudellista, henkistä, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia.

Ihmisen ikä ja elämänkaari ovat vahvasti sidoksissaa muuttaneisuuteen (Rossi 1950). Elämänkulkunäkökulma onkin ollut yksi suosituimmista yksilötason selitysperusteista. Puutteena näissä selitysmalleissa on ollut kuitenkin se, että niissä on tarkasteltu etupäässä asumisen vuoksi tapahtuvia paikallismuuttoja.

Elinvaihemallit eivät pysty selittämään sellaisia muuttoja, jotka ovat seurausta odottamattomista ja satunnaisesti elämänkaarelle sijoittuvista tapahtumista. Esimerkiksi perheen hajoamisesta, asunnon irtisanomisesta tai työttömyydestä.

Työntö–veto-malli

Niin sanottu Työntö–veto-malli soveltuu hyvin sekä yksilöiden että rakenteellisten ilmiöiden tarkasteluun. Se ei ole teoria, vaan yksinkertainen selitysmalli, joka sisältyy useimpiin muuttoliiketeorioihin. Se auttaa ymmärtämään muuttoliikkeiden perusmekanismeja.

Mallin mukaan muuttokäyttäytymiseen vaikuttaa neljä asiaa: lähtöalueen työntävät, tuloalueen vetävät, väliintulevat ja yksilölliset tekijät. Eri ihmiset kuitenkin painottavat näitä eri tavalla kokemustensa, arvojensa ja asenteidensa mukaan.Lisäksi monet muut yksilölliset tekijät kuten älykkyys, terveydentila, ympäristön arvostukset ja henkilökohtaiset kontaktit aiheuttavat sen ettei päätös perustu aina objektiiviseen työntö- ja vetotekijöiden tarkasteluun.

Päätökseen saattavat vaikuttaa myös väliintulevat esteet kuten pitkä välimatka, muuttorajoitukset, saadun informaation laadu sekä määrä ja muuton taloudelliset kustannukset.

Muuttoliiketeorioiden luokituksia

Douglas Massey on jakanut muuttoliiketeoriat kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeiden alkusyitä. Toisen ryhmän teoriat tarkastelevat muuttoliikkeitä prosesseina, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä ruokkivia tekijöitä.

Alkusyyteoriat

Perinteisesti muuttoliikkeitä on tarkasteltu niin sanottun uusklassisen talousteorian avulla. Sen mukaan ensisijaiset syyt muutolle on lähtö- ja tuloalueiden erot työvoiman kysynnässä, tarjonnassa ja palkkatasossa. Ilman eroja ei olisi muuttoliikettä, ja muuttoliikkeisiin voi vaikuttaa lähinnä työmarkkinapoliittisilla toimenpiteillä.

Joissakin teorian sovelluksissa muutto on maahan jäävän perheen tai lähisuvun yhteinen strategia. Muutto on investointi, jonka tarkoitus on parantaa koko perheen toimeentuloa lähtömaahan lähetetyillä säästöillä.

Kaksien työmarkkinoiden teorian mukaan muuttoilmiö on kysyntälähtöinen. Muuttoliike käynnistyy kohdemaan työnantajien ja hallitusten aloitteesta. Tavoitteena on työvoiman saamisen lisäksi pitää palkkataso matalana. Maahanmuuttajaväestöä houkutellaan matalapalkkalaloille, mutta korkeaa koulutusta vaativiin tehtäviin palkataan lähinnä kantaväestöä.

Järjestelmäteorioissa muuttoliikkeet ovat maailmantalouden osailmiöitä. Erityisesti tarkastellaan kehittyneiden kapitalistisen maiden ja ei-kapitalististen kehitysmaiden työmarkkinoiden välisiä suhteita. Kansainvälinen muuttoliike syntyy investointien, pääomien ja tavaravirtojen välillä.

Prosessiteoriat

Sosiaalisten verkostojen teoria korostaa muuttajaverkostojen merkitystä muuton kustannuksia ja riskejä vähentävinä tekijöinä. Hallitusten pyrkimykset yhdistää perheitä edistää tällaisten verkostojen syntymistä.

Institutionaalinen teoria painottaa yksityisten ja vapaaehtoisten organisaatioiden asemaa muuttoliikkeen edistämisessä. Muuttavia ihmisiä kuljetetaan, heille järjestetään töitä ja tarjotaan palveluita. Ne ruokkivat laillisten ja laittomien keinoin muuttoliikettä. Viranomaisten on vaikea kontrolloida kyseistä toimintaa.

Syiden kumuloitumisteoria tarkastelee muuttoliikkeitä makrotason ilmiöinä. Muuttoliikkeet aiheuttavat lähtö- ja tuloalueilla erilaisia sosioekonomisia muutoksia, jotka synnyttävät uusia muuttoliikkeitä. Muutoksia ilmenee tulojakaumassa, maanomistussuhteissa, inhimillisen pääoman alueellisessa jakautumisessa, tuotantorakenteissa ja arvoissa sekä suhtautumisessa muuttoliikkeisiin,

Muuttoliikejärjestelmien teoriassa korostetaan muuttoilmiön globaalia luonnetta. Eri maat muodostavat "muuttoliikejärjestelmiä", joista jokaisella on oma ydinalueensa. Ne voivat olla myös moniytimisiä. Erityisesti muuttajia luovuttavat maat voivat kuulua useampaan eri järjestelmään.

Muuttoliiketeoriat eivät ole siis toisiaan poissulkevia vaan toisiaan täydentäviä. Osa tarkastelee ilmiötä kokonaisvaltaisemmin ja osa keskittyy vain tiettyihin osa-alueisiin.

Paluumuuton teoria on jäänyt hyvin vähälle huomiolle tutkimuksissa. Paluuta on tarkasteltu pääasiassa yleisillä muuttoliiketeorioilla, jotka korostavat lähinnä taloudellisia motiiveja. Paluumuuton syyt ovat kuitenkin useimmiten tunneperäisiä ja ei-taloudellisia.

Muuttoliiketeoriat sopivat parhaiten taloudellisten ja sosiaalisten syiden selittämiseen. Ympäristöstä johtuvia ja poliittisista syistä johtuvia pakkomuuttoja ei juuri huomioida. Ne ilmeisesti nähdään annettuina ja yksiselitteisinä eikä teorioiden muotoilua pidetä tarpeellisena. Myös siirtolaisuus ja maastamuutto nähdään niin samanlaisina ilmiöinä, että niihin voi soveltaa samoja teorioita.

Suomen väestö: Maassamuutto

Väestön liikkuvuus on ollut pääasiassa teollistumiseen ja kaupungistumiseen liittyvä ilmiö. Teollistumisen myötä kasvoi työvoiman tarve etenkin kaupungeissa. Se lisäsi vapaamielistä asennoitumista liikkuvuuteen, joka näkyi myös lainsäädännössä; Useat maassamuuttoon liittyvät rajoitukset poistettiin 1860- ja 1870-luvulla.

Etenkin 1960- ja 1970-luvut olivat suurten muuttojen aikaa. Muuttoliike kohdistui kaupunkeihin ja Ruotsiin, mutta hiljeni hetkeksi sen jälkeen. 1990-luvun laman jälkeen muuttoliike vilkastui jälleen ja on jatkunut voimakkaana siitä lähtien. Yhtenä syynä tähän tosin oli uusi kotikuntalaki, joka salli opiskelijoiden muuttaa asumaan virallisesti opiskelupaikkakunnalleen.

Aikaisemmin kuntien sisäinen muuttoliike oli määrällisesti kaksi kertaa suurempaa kuin kuntien välinen muutto. Kuitenkin kaupungistumisen myötä maassamuutto on muuttunut enemmän kaupunkien väliseksi ja samalla kaupunkien sekä niiden ympäryskuntien välinen liikkuvuus on lisääntynyt. Kehitys on ollut samankaltaista kuin muissakin kehittyneissä maissa.

Toinen länsimaille yhteinen piirre on työmarkkinoilla samaan aikaan olevat työttömät työnhakijat ja avoimet työpaikat. Tätä epätasapainoa on selitetty muun muassa muuttohalukkuuden vähenemisellä. Toisaalta myös työntekijöiden ammatilliset valmiudet eivät ole vastanneet kysyntää ja parantunut sosiaaliturva on vähentänyt muuttopakkoa.

Maassamuuton alueellinen suuntautuminen

Muuton suunta on ollut jo 1940-luvulta lähtien selvä: haja-asutusalueilta taajamiin, maaseudulta kaupunkiin, pohjoisesta etelään ja erityisesti Uudellemaalle.

Maaseudulta muuton ensisijaisena syynä on ollut maa- ja metsätalouselinkeinon vähentyminen. Vuonna 1950 alkutuotannossa työskenteli 45 % työvoimasta ja vuonna 2000 enää 7 %. 1970-luvun alussa väestönkasvun painopiste oli teollisuuskaupungeissa ja niiden esikaupunkikunnissa. Väestönkasvun alueelliset erot kuitenkin tasaantuivat 1970-luvun puolivälissä, jolloin muun muassa öljykriisi sai aikaan nopean teollisuuden sisäisen rakennemuutoksen. Sen seurauksena työvoimaa tarvittiin vähemmän ja perinteiset teollisuusalueet taantuivat.

1990-luvulla väestönkehitys muuttui tappiolliseksi myös sellaisilla alueilla, joissa julkinen sektori oli merkittävä työllistäjä. Kasvavia alueita viime vuosina ovat olleet vain pääkaupunkiseutu ja suurimmat maakuntakeskukset. Uudellamaalla muuttovoitto oli 1990-luvulla noin 80 000 henkeä. Yhteensä Helsingin, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun seudun muuttovoitto oli 130 000 henkeä. Maaseudun muuttotappio oli noin 65 000 henkeä.

Tulevaisuudessa muuttovoittojen ja -tappioiden oletetaan vähentyvän väestön vanhetessa ja samalla muuttohalukkuuden pienentyessä. Väestön vanhemisen oletetaan alkavan koko maassa vuosina 2020–2025, jolloin kasvavia alueita ovat enää Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun seutukunnat. Toisaalta tällöin muuttoliike on lähes ainoa mahdollisuus lisätä väestöä ja työvoimaa alueella.

Maassamuuton taustatekijät ja seuraukset

Maassamuuton kehityslinjat ovat seurausta elinkeino- ja väestörakenteen seurauksista ja niiden heijastumisesta työvoiman tarjontaan sekä kysyntään. Suomessa muutos on ollut OECD-maista Kreikan lisäksi poikkeuksellisen voimakasta. Palveluelinkeinot ovat yleistyneet nopeammin kuin missään muualla.

Pitkään jatkuva suotuisa talouskehitys vahvistaa voimakkaimpia alueita ja heikentää heikoimpia osia. Ennen kaikkea nuoret muuttavat pois muuttotappioalueilta. Väestö keskittyy myös läänien ja aluekokonaisuuksien sisällä, joissa siirrytään suuriin keskuksiin.

Muuttoliike on vähentänyt erityisesti nuorien määrää. Se vaikeuttaa elinkeinotoiminnan uudistumista ja lisää riippuvuutta julkisesta sektorista. Myös kulutuskysyntä vähenee, palvelujen järjestäminen vaikeutuu ja lopulta kuntien tulopohja murenee.

Maassamuutto ja väestön ikääntyminen

Suuret ikäluokat ovat vaikuttaneet paljon Suomen työmarkkinoihin. 2000-luvun toisella vuosikymmenellä nämä ikäluokat tulevat kuitenkin vanhuuseläkeikään ja työvoiman määrä supistuu, mikä myös vähentää maassamuuttoa.

Nopea ikääntyminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Vuonna 2000 yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä oli 15 % ja vuonna 2015 noin 21 %. Väestön ikääntyminen kasvattaa huoltosuhdetta, vaikka samaan aikaan lasten ja nuorten määrä lisääntyy. Muuttoliike vaikuttaa suuresti alueiden ikärakenteeseen, koska työikäiset nuoret siirtyy muuttovoittoalueille ja nuoret hedelmällisyysikäiset takaavat muuttovoittoalueiden luonnollisen väestönkasvun.

Maassamuuttajien ominaispiirteet

Muuttoliike on valikoivaa ja muuttajien ominaispiirteet heijastavat yhteiskunnassa tapahtuvia sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia. Muuttajat ovat muuta väestöä nuorempia, naimattomia ja korkeammin koulutettuja.

Muuttoalttiusluku ilmaisee kuinka monta muuttanutta on tuhatta keskiväkiluvun asukasta kohti. Se voidaan laskea myös esimerkiksi iän, sukupuolen, koulutusasteen tai jonkun muun muuttujan mukaan.

Suurin muuttoalttius on 20–29-vuotiailla. Tähän vaikuttaa luonnollisesti se, että useat muuttosyyt osuvat tähän ikäkauteen, mutta myös työvoiman kysynnän vaihtelu vaikuttaa voimakkaimmin nuoriin.

Sukupuolten välillä ei ole eroa maassamuuttoalttiudessa. Koulutusryhmistä muuttoalttius lisääntyi 1980-luvulla lukio- ja opistotason koulutuksen saaneilla. Korkeakoulutetuilla vähentyi. 1990-luvulla muuttoalttius lisääntyi kaikissa koulutusryhmissä. Perusasteen koulutuksen käyneillä muuttoalttius on aina ollut vaatimatonta.

Maassamuuton motiivit

Muutto on tavallisesti seurausta monen eri tekijän yhteisvaikutuksesta ja muuttajien tulkinnat muuttosyistä vaihtelevat paljon. Yksilöllisistä motiiveista ei olekaan olemassa tilastotietoa. Kysely- ja haastattelututkimuksien tulosten vertailu toisiinsa on myös hankalaa, sillä käytetyt menetelmät ja tutkimusotokset ovat vertailukelvottomia. Ne ajoittuvat myös taloudellisten suhdanteiden eri vaiheisiin.

Suomessa on tehty kaksi tutkimusta maassamuuton motiiveista maanlaajuisesti (Söderling 1983 ja 1988, Korkiasaari 1991). Uudemmissa tutkimuksissa kohteet on rajattu alueellisesti tai jollain muulla tavalla.

Sekä Söderlingin että Korkiasaaren tutkimuksissa työhön liittyvät tekijät olivat tärkein yksittäinen motiivi. Asumisen, perhesyiden ja muiden motiivien painotus oli myös samanlainen.

Muuton motiivit vaihtelevat muuttoetäisyyden ja -suunnan mukaan. Lähimuutoissa korostuvat asumiseen ja perhesuhteisiin liittyvät syyt. Kaukomuutoissa työsyyt ovat tärkeämpiä. Kaupunkeihin suuntautuvassa muutossa korostuvat työsyyt. Poispäin muuttaessa taas asumis-, ympäristö- ja ei-taloudelliset motiivit. Sisäisessä muutossa taustalla on nuorten itsenäistyminen, avioituminen ja perhekoon kasvu. Lisäksi myös viihtyisämmän asumisympäristön hankkiminen.

Uuden vuosituhannen muutto liittyy vahvasti oman elämän parantamiseen. Maaseudulle muutettaessa ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole korostunut luonto ja harrastukset, vaan maaseudun katsottiin tarjoavan korkeampaa asumistasoa, elinympäristön laatua, parempia naapurisuhteita ja henkilökohtaista turvaa. Toisaalta myös huonompia palveluita sekä työllistymis- ja uramahdollisuuksia.

Vaikka maaseutua arvostetaan kaupunkia enemmän asuinympäristönä, maallemuutto ei ole tullut uudelleen suosioon. Sen sijaan maaseutuun verrattuna kaupunkiseuduilla paikkakuntaan ollaan tyytyväisempiä asumisajasta riippumatta. Lisäksi maalle muuttavat nuoret eivät näytä kiinnittyvän sinne kovinkaan hyvin.

Suomen väestö: Maahanmuutto

Perinteisesti maahanmuutto Suomeen on ollu vähäisempää kuin maastamuutto. Ensimmäinen sodanjälkeinen muuttovoittokausi oli vuosina 1971–1974, jolloin valtaosa maahanmuuttajista oli Ruotsin-paluumuuttajia. Toinen voittokausi oli 1980-luvulla, jolloin maahan muutti 120 000 henkilöä, joista 70 % tuli Ruotsista ja heistä suurin osa oli paluumuuttajia. 1990-luvulla muuttotase pysyi edelleen voitollisena, mutta enemmistö muuttajista oli ulkomaiden kansalaisia. Tosin osa inkerinsuomalaisia ja kansalaisuutensa vaihtaneita paluumuuttajia jälkeläisineen. 1990-alun jälkeen pääosa maahanmuuttajista on ollut ulkomaalaista syntyperää.

Suomen ulkomaalaisväestö

Maassa asuvien ulkomaalaisten määrää voidaan tarkastella kansalaisuuden, syntymämaan, äidinkielen tai etnisen alkuperän mukaan. Laittomien siirtolaisten määrästä ei luonnollisesti ole tilastoja, mutta arviolta heitä on muutama tuhat henkilöä.

Vuoden 2004 lopussa venäläiset olivat suurin yksittäinen Suomessa asuva ulkomaalaisryhmä. Heitä oli 26 %. Seuraavina syntymämaina olivat Ruotsi (18 %), Viro (7%), entinen Jugoslavia (3 %), Somalia (3 %), Saksa (3 %), Irak (3 %), Kiina (2 %) ja Iso-Britannia ( 2 %). Ruotsissa syntyneistä suurin osa oli entisiä Suomen kansalaisia tai heidän jälkeläisiään. Venäjällä ja Virossa syntyneistä yli puolet oli inkerinsuomalaisia. Yhteensä ulkomailla syntyneitä oli noin 166 000.

Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna ulkomaalaisryhmien järjestys on hieman erilainen, sillä joissakin ryhmissä Suomen kansalaisuuden saanti on ollut yleisempää. Vuosina 1991–2003 kansalaisuuden saaneita oli lähes 29 000. Kansalaisuuden mukaan tarkasteltuna suurin ryhmä oli venäläiset (25 000 henkeä). Toiseksi eniten oli virolaisia (13 400) ja kolmanneksi Ruotsin kansalaisia (8 000). Seuraavina olivat somalialaiset (4600), jugoslavialaiset (4200) ja irakilaiset (3500).

Viime vuosina Suomessa asuvien ulkomaiden kansalaisten määrän kasvuvauhti on hidastunut. Syynä on se, että yhä useampi maahanmuuttaja saa Suomen kansalaisuuden. Nykyisin kansalaisuuden saa vuodessa noin 5000 henkilöä, joka on viisinkertainen 10 vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Vuonna 2004 Suomessa oli maahanmuuttajia noin 160 maasta. Heistä 133 000 oli vieraskielisiä. Suurimpia kieliryhmiä olivat venäjä (37 300), viro (13 800), englanti (8300), somali (8100) ja arabia (6600). Yli puolet ulkomaalaisista asuu Uudellamaalla.

Suomalaisen ulkomaalaisväestön ominaispiirteitä ovat:

1. Inkerinsuomalaiset (25 000 vuonna 2004) ja muut paluumuuttajat, jotka ovat ulkomailla asuessaan vaihtaneet kansalaisuutensa.
2. Suomalaisten kanssa avioituneet ulkomaalaiset (n. 45 000)
3. Pakolaiset ja turvapaikanhakijat. (Vuosina 1979–2004 vastaanotettiin 24 000 pakolaista, joista vain osa asuu enää Suomessa)
4. Työn, opiskelun tai muun syyn vuoksi muuttaneita ja heidän perheenjäseniään on arviolta 25 000 henkeä.

Maahanmuuttajien ikärakenne on kantaväestöä nuorempaa. Työikäisiä on 77 %, kun suomalaisista samanikäisiä on 67 %. Eläkeläisiä muuttajista on 6 % ja kantaväestöstä 16 %. Vuonna 2004 lapsia eli 0–14-vuotiaita oli ulkomaalaisväestöstä 17 %. Kantaväestössä suhdeluku on 18 %.

Lapsien määrä alkoi nousta 1990-luvulla Suomen vastaanotettua perheellisiä pakolaisryhmiä. Myöhemmin määrä on kasvanut myös perheenyhdistämisten vuoksi. Eniten lapsia on Sudanista (46 %), Somaliasta (36 %) ja entisen Jugoslavian alueelta tulleissa (34 %).

Naisia maahanmuuttajista on hieman yli puolet. Syntymämaiden väliset erot ovat kuitenkin suuria. Filippiineiltä ja Thaimaasta tulleista 80 % on naisia ja Venäjällä syntyneistä 63 %. Egyptissä, Kreikassa, Marokossa, Alankomaissa, Turkissa, Italiassa, Isossa-Britanniassa ja Israelissa syntyneistä 70–80 % on miehiä. Tilastot heijastavat solmittuja avioliittoja suomalaisten kanssa.

Maahanmuuttajien työttömyysaste on yli kolminkertainen kantaväestön työttömyysasteeseen verrattuna. Se on kuitenkin vähitellen pienentynyt. Vuonna 1997 työttömyysaste oli 41 % ja vuonna 2005 29 %. Etnisten ryhmien välillä erot ovat suuria. Pakolaisina tulleista irakilaisista, iranilaisista ja somalialaisista kaksi kolmasosaa oli työttöminä vuonna 2003. Ranskalaisista, kiinalaisista ja yhdysvaltalaisista joka kymmenes.

Maahanmuuttajien kokonaishedelmällisyysluku on hieman korkeampi kuin kantaväestöllä. Somalialaisilla se on kuitenkin 5,1 ja entisen Neuvostoliiton asukkailla 0,8. Hedelmällisyys heijastaa lähtömaiden syntyvyyttä.

Suomessa on kuitenkin vähän muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna ulkomaalaisia. Siihen on kaksi syytä: Suomen taloudellinen tilanne, kulttuuri, kieli ja ilmasto eivät ole tarpeeksi vetovoimaisia ja lisäksi maahanmuuttoa on rajoitettu poliittisesti.

Tuleva siirtolaisuus

Suomessa ulkomaalaisten määrä on kaksinkertaistunut 10 vuodessa. EU15-maiden taso saavutetaan vuonna 2025.

Kolmannes ulkomaalaisista on tullut entisen Neuvostoliiton alueelta. Myös tulevaisuudessa suuri osa saapunee lähialueilta.

Pakolaiset ja turvapaikanhakijat muodostavat nykyisestä ulkomaalaisväestöstä kolmanneksen. Ryhmän koon kehitystä on kuitenkin vaikea ennakoida, koska pakolaisuutta aiheuttavat tekijät ovat arvaamattomia.

Eurooppalaisen siirtolaispolitiikan kehitys

Muuttoliikkeet ovat seurausta taloudellisesta ja poliittisesta päätöksenteosta. Siirtolaisuutta on usein tarkasteltu "kolmen D:n" säännöllä. Säännön mukaan muuttoa aiheuttavat maiden väliset kehityserot (development), väestölliset erot (demography) ja kansanvalta (democracy). Kehityserot liittyvät taloudellisiin eroihin. Muutot suuntautuvat köyhimmistä maista rikkaimpiin. Muuttojen päävirrat suuntautuvat suuren syntyvyyden maista pienen syntyvyyden maihin. Neljännes siirtolaisuudesta liittyy lähtömaiden epävakaisiin oloihin kuten sotiin.

Toisen maailmansodan jälkeinen maahanmuuttoon liittyvä poliittinen sääntely on jaettu kolmeen aaltoon. Ensimmäinen aalto liittyi teollisuden työvoimatarpeisiin, ja se alkoi heti sodan jälkeen kestäen 1970-luvun loppuun. Suomi oli tällöin vielä lähtömaa. Työvoimaa vastaanottavat maat eivät kuitenkin luoneet edellytyksiä sopeutua ja integroitua yhteiskuntaan, vaan maahanmuuttajille rakennettiin pikaisesti asuinalueita, jotka slummiutuivat aikaa myöten.

Toinen aalto alkoi, kun Eurooppaan 1980- ja 1990-luvulla alkoi saapua yhä enemmän pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Suomi vastaanotti pakolaisia ensin Vietnamista ja sen jälkeen Somaliasta ja Jugoslaviasta.

Kolmas aalto on niin sanottu aktiivisen maahanmuuttopolitiikan kausi. Taustalla on väestön ikääntyminen ja työvoiman väheneminen. Vaihe on aktiivinen myös Suomessa ja maahanmuuttopolitiikkaa onkin selvästi liberalisoitu vuodesta 2005 lähtien.

Suomen maahanmuuttopolitiikka

Suomen maahanmuuttopolitiikan yksi tavoitteista on edistää osaavan työvoiman saatavuutta. Ei ole kuitenkaan varmaa, että Suomi saa haluamansa maahanmuuttajat. Syitä on useita. Lähialueiden väestö vähenee ja siten samalla siirtolaisuuden. Siirtolaisuus suuntautuu sinne, missä lähtömaiden väestöä jo on. Suomi on pieni ja huonosti tunnettu kohde, jonka on vaikea kilpailla työvoimasta Ison-Britannian, Kanadan ja Yhdysvaltojen kanssa. Esimerkiksi ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä oli vuonna 2005 alle 5000 opiskelijaa. Isossa-Britanniassa opiskelijoita oli vuonna 2003 noin 260 000, Saksassa 240 000 ja Ruotsissa 35 000.

Suomen vetotekijöinä maahanmuuttajat kuitenkin pitävät haastavia työtehtäviä, mahdollisuutta edistää uraa esimerkiksi it-alalla, rauhallista ja turvallista yhteiskuntaa sekä suomalaista hyvinvointipolitiikkaa. Suomesta irrottavina tekijöinä maahanmuuttajat pitävät vähäisiä urakehitysmahdollisuuksia, kaukaista sijaintia, kankeaa työlupakäytäntöä ja arkipäivän rasismia.

Aktiivinen maahanmuuttopolitiikka ei kuitenkaan saa varauksetonta kannatusta Suomessa. Uhkina nähdään maahanmuuttajien vaikea sopeutuminen suomalaisiin instituutioihin, erilaiset perheisiin liittyvät arvot sekä käytännöt ja ettei suomalaiset ole tottuneet kohtaamaan vieraita kulttuureja omalla maallaan. Maahanmuuttajat voivat työllistyä lähinnä matalapalkka-aloille ja siten lisätä tuloeroja. Lisäksi voi olla vaikea perustella maahanmuuton tarvetta työttömille ja pätkätöissä oleville. Uhkien torjumiseksi olisikin pyrittävä siihen, että maahanmuuttopolitiikalla on väestön laaja tuki ja se koetaan edistävän suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä

Maahanmuuuttajien kotoutuminen ja akkulturaatio

Toista maailmansotaa seuranneessa ensimmäisessä aallossa tulijat nähtiin vain vierastyövoimana. Maahanmuuttajat eivät kuitenkaan palanneet kotimaahansa ja vähitellen alettiinkin ymmärtää, että maahanmuuttajat on huomioitava paremmin yhteiskuntapolitiikassa.

Siirtolaisen on opittava sopeutumaan elämänsä uusiin rakenteisiin ja rajoituksiin. Uuden omaksuminen tapahtuu kaksisuuntaisessa akkulturaatio-prosessissa, jossa kulttuurit muovautuvat olleessaan kosketuksissa toistensa kanssa.

Akkulturaatiosta on neljä muotoa:

• Integroituessa maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurinsa, mutta ylläpitää kontakteja valtaväestöön.
• Assimilaatiossa maahanmuuttaja hylkää oman kultuurinsa ja sulautuu valtaväestöön
• Separaatiossa maahanmuuttaja säilyttää oman kulttuurinsa ja pitää etäisyyttä valtaväestöön
• Marginalisoitunut maahanmuuttaja torjuu oman kulttuurinsa eikä hänellä ole myöskään kiinnekohtaa valtaväestöön tai yhteiskuntaan.

Suomessa on havaittu, että suomen tai ruotsin taito, sosiaalisten verkostojen monipuolisuus ja maassa vietetty aika vähentävät syrjäytymisriskiä. Pakolaisina tulleet naiset ovat usein vaarassa syrjäytyä. Myös ikääntyvien integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan on vaikeaa. Heillä ei usein ole työllistymismahdollisuuksia eikä lapset välttämättä hoida enää vanhempiaan kuten entisessä kotimaassaan.

Suomen väestö: Maastamuutto

Viimeisten sadan vuoden aikana Suomesta on muuttanut pois yli miljoona suomalaista, joista kolmasosa ennen toista maailmansotaa. Ennen toista maailmansotaa muutto suuntautui pääasiassa Pohjois-Amerikkaan. Sodan jälkeen lähteneistä lähes 80 % on muuttanut Ruotsiin. Puolet Ruotsiin muuttaneista on palannut takaisin.

Ensimmäiset suomalaiset muuttajat olivat 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Keski-Ruotsin asumattomille metsäseuduille ja osin nykyisen Norjan puolelle lähteneitä kaskiviljelijöitä. Viroon muutettiin myös Ruotsin valtakunnan levittäymisen jälkeen. Vuonna 1637 Virunmaan väestöstä oli 20 % suomalaisia. Ennen toista maailmansotaa Ruotsiin muuttaneista ei ole tarkkaa tietoa.

Venäjän vallan aikana muuttoliike oli huomattavaa myös itään. Autonomian aikana noin 150 000 suomalaista muutti Venäjälle. Neuvostoliittoon muutti myös suurimmaksi osaksi loikkareita laittomasti taloudellisten ja poliittisten syiden vuoksi.

Kolmas perinteinen lähisiirtolaisuuden alue oli Pohjois-Norja. Sinne suuntautunut kveenisiirtolaisuus, erityisesti 1830- ja 1860-lukujen välillä, oli kuitenkin vähäistä Ruotsiin ja Venäjään verrattuna.

Muuttoliike oli kuitenkin usein tilapäistä. Esimerkiksi 1800-luvulla oli tapana lähteä kesäksi töihin Ruotsin sahalaitoksiin, Norjan kalatehtaisiin ja Karjalan kannaksen maatiloille.


Siirtolaisuus Pohjois-Amerikkaan

Ensimmäiset 600–1000 henkeä muuttivät jo 1600-luvulla yhdessä ruotsalaisten kanssa Pohjois-Amerikkaan. Suuremmin joukoin Amerikkaan alettiin muuttaa vasta 1860-luvulla, joka saavutti huippunsa vuosina 1899–1913. Kaikkiaan Yhdysvaltoihin ja Kanadaan muutti noin 370 000 suomalaista.

Siirtolaisuus Amerikkaan liittyi Euroopan ja Pohjois-Amerikan teollistumiseen ja väestönkehitykseen. Euroopassa oli pääomaa ja työväkeä, mutta teollisuus ei pystynyt työllistämään nopean väestönkasvun synnyttämää suhteellista liikaväestöä. Muuttoa edesauttoivat myös ajan uskonnolliset ja poliittiset olot. Amerikka oli aikalaisille rajattomien mahdollisuuksien ja vapauden luvattu maa.

Suomessa lisäksi siirtolaisuuden syynä oli venäläisten sortotoimenpiteet. Osan siirtolaisten tavoitteena oli myös vaurastua nopeasti ja palata kotiin. Yli puolet Amerikan-siirtolaisista oli kotoisin Pohjanmaalta, johon oli syinä korkeampi syntyvyys, perimistapa, torpparijärjestelmä ja tilojen pilkkominen elinkelvottoman pieniksi. Torpparijärjestelmä oli rapautunut metsän arvon kohotessa teollistumisen myötä. Talolliset halusivat pitää itse koko tuotannon metsistään. Moni nuori myös karkasi asevelvollisuutta Amerikkaan. Muuttoon saattoi vaikuttaa myös pohjalainen luonteenlaatu.

Yhdysvaltoihin muuttaminen tyrehtyi, kun siirtolaisten maahanpääsyä alettiin rajoittaa 1920-luvulla. Vuonna 1924 suomalaisten kiintiö oli enää alle 600 henkilöä. Kanadasta tuli uusi pääkohde, jonne muuttovirta pysyi vielä 1950-luvullakin useissa tuhansissa. Vuoden 1945 jälkeen Yhdysvaltoihin on muuttanut noin 20 000 ja Kanadaan noin 27 000 suomalaista.


Siirtolaisuus Ruotsiin

Sotien jälkeen Ruotsista tuli suomalaisten siirtolaisten tärkein kohdemaa. Tilastojen mukaan vuosina 1945–2005 Ruotsiin muutti lähes 560 000 suomalaista.Yli puolet on kuitenkin palannut takaisin. Huipussaan muutto oli vuosina 1969–1970.

Suuren Ruotsiin muuton yhteiskunnalliset syyt olivat hyvin samanlaisia kuin Amerikan-siirtolaisuuden. Elinkeinorakenteen muutos maataloudesta teollisuuteen vapautti maaseudulta työmvoimaa. Etelä-Suomen vaikea asuntotilanne kuitenkin lisäsi painetta Ruotsiin muutolle. Toisena päätekijänä oli väestönkehitys: Suuret ikäluokat tulivat työikään.

Talouselämän mullistuksista siirtolaisuuteen vaikutti syksyllä 1967 tehty 30 prosentin devalvaatio. Se nosti suomalaisten näkökulmasta Ruotsin palkkatasoa samalla prosenttiosuudella. Ruotsin 1960-luvun nousukauden synnyttämä työvoimapula oli myös yksi vetotekijä.

Muuttajat olivat 1960- ja 1970-luvuilla etupäässä samanlaista rahvasta kuin Amerikkaan muuttaneet. Yksilöiden muuttopäätösten taustalla olikin usein työttömyys tai paremman elintason tavoittelu.

Ruotsi on edelleen tärkein suomalaisten siirtolaisten kohdemaa. Vuosina 2000–2004 Ruotsiin muutti vuosittain 3500 henkilöä.

Siirtolaisuus muihin maihin

Tanska ja Norja ovat olleet myös suhteellisen suosittuja muuttokohteita. Pohjois-Norja veti jo 1800-luvulla katovuosien, sotien ja nopean väestönkasvun aiheuttaman puutteen ja turvattomuuden vuoksi suomalaisia siirtolaisia. Kaikkiaan Norjaan on muuttanut viimeisen sadan vuoden aikana ainakin 20 000 suomalaista.

Uudempi Norjan-siirtolaisuus on enimmäkseen taloudellisten motiivien synnyttämää. Tanskaan suuntautuneelle muuttoliikkeelle on ominaista muuttajien korkea koulutustaso, naisvaltaisuus ja muiden kuin taloudellisten muuttosyiden korostuminen. Vuoden 1945 jälkeen muuttajia on ollut 14 000 henkilöä.

Muualle Eurooppaan muuttaneiden määrä ei tiedetä kovin tarkkaan puutteellisen tilastoinnin vuoksi. Kohdemaista saatujen tietojen perusteella vuonna 2004 Euroopassa asui yli 50 000 Suomen kansalaista. Eniten Saksassa, Isossa-Britanniassa ja Espanjassa. Kun otetaan huomioon kansalaisuutensa vaihtaneet ja jälkipolvet suomalaisperäisen väestön määrä on Euroopassa huomattava.

Perinteisesti Eurooppaan muuttaneet ovat olleet nuoria ylioppilastutkinnon suorittaneita naisia, jotka ovat menneet avioliittoon kohdemaan kansalaisen kanssa. EU-jäsenyyden myötä työn, opiskelun ja muiden syiden merkitys on kasvanut.

Australiasta tuli myös yhdessä Kanadan kanssa suosittu kohdemaa Yhdysvaltojen maahanpääsyrajoitteiden asettamisen jälkeen. Australiaan muutti suomalaisia ennen toista maailmansotaa noin 3 000 henkilöä. Sodan jälkeen 18 000.

Muihin kaukomaihin suomalaiset eivät ole juuri muuttaneet. Aasiaan, Afrikkaan ja Latinalaiseen Afrikkaan on muuttanut noin 12 000 suomalaista. Etelä-Afrikkaan lähti jo 1900-luvun alussa kaivostyöläisiä ja laivojen koneenkäyttäjiä. Afrikassa on myös käynyt satoja lähetystyöntekijöitä ja kehitysaputyöntekijöitä. Latinalaisen Amerikan ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset olivat ihanneyhteiskunnasta haaveilevia utopisteja. Venäjän vallan aikana Suomesta karkotettiin 3300 vankia. Osa muutti myös vapaaehtoisesti.


Siirtolaisuuden uudet piirteet

Perinteisesti siirtolaiset ovat olleet vähäisesti koulutettua ja taloudellisten syiden sanelemina muuttaneita. Nykymuuttajat ovat kuitenkin koulutettua väestöä, joka lähtee ainakin aluksi ulkomaille määräajaksi. Opiskelu, kielitaidon parantaminen, urakehitys, elämänkokemus ja ihmissuhteet ovat ohittaneet pelkkään toimeentuloon liittyvät motiivit.

Ulkosuomalaiset

Yhdysvalloissa ensimmäisen polven amerikansuomalaisten määrä vuonna 1920 oli 150 000 henkilöä. Vuonna 1930 toisen sukupolven suomalaisia maahanmuuttajia oli noin 178 000. Vähäisen siirtolaisuuden vuoksi ensimmäisen sukupolven siirtolaisia oli vuonna 1980 kuitenkin enää 30 000.

Vuosikymmenten kuluessa suomalaiset ovat sekoittuneet Yhdysvaltojen muihin etnisiin ryhmiin. Vuonna 2000 Yhdysvalloissa oli noin 435 000 henkilöä, jotka kokivat suomalaisen syntyperän itselleen tärkeimpänä. Noin 188 000 amerikkalaista piti suomalaisia juuria toiseksi tärkeimpänä. Suomessa syntyneitä oli noin 20 000, joista 8000 oli saapunut maahan vuoden 1990 jälkeen. 1990- ja 2000-luvulla noin 400–500 suomalaista on saanut vuosittain green cardin.


Kanadansuomalaiset

Vuonna 2001 Kanadassa asui 32 000 henkilöä, jotka ilmoittivat olevan syntyperältään ainoastaan suomalaisia ja noin 83 000 henkilöä, joilla oli osaksi suomalaisia juuria. Vuoden 1980 jälkeen Kanadaan on muuttanut vuosittain 125 suomalaista.

Ruotsinsuomalaiset

Suurimmillaan Ruotsissa asui 250 000 Suomessa syntynyttä henkilöä vuonna 1980. Vuonna 2004 määrä oli laskenut 187 000:een. Noin 90 000 ruotsinsuomalaisella oli vielä tuolloin Suomen kansalaisuus. Toisen sukupolven suomalaisia asui Ruotsissa 2000-luvun alussa 250 000 henkilöä.

Pääosa vielä 1950-luvulla muuttaneista asettui Tukholman ympäristöön. 1960-luvun suuri muuttoaalto levitti suomalaisasutuksen tasaisesti koko Ruotsin alueelle, erityisesti Keski-Ruotsin teollisuuspaikkakunnille.