Kulutus koulutuksen ja ammattiaseman näkökulmasta

Iän ja sukupuolen lisäksi ammattiasema sekä koulutus ovat keskeisimpiä kulutusta ja jokapäiväistä elämää jäsentäviä tekijöitä sosiologiassa. Niitä käytetään yleensä yksilön tai kotitalouden luokka-aseman objektiivisina mittareina.

Luokan jäsenillä on suhteellisen samat koulutukselliset, ammatilliset ja yhteiskunnalliset asemat. Yksilön luokasta voi johtaa keskeiset elämänkulut ja -mahdollisuudet yhteiskunnassa. Luokka-asema heijastuu kaikkeen sosiaaliseen toimintaan, myös kulutukseen.

Pierre Bourdieu on tarkastellut kulutusta luokkia erottelevana tekijänä. Hänen pääteoksen on 60-luvun Ranskassa tehty La Distinction.

Bourdien mukaan eri luokkiin kuuluvilla on erilainen maku, joka määrää yksilön elämäntyylin ja samalla kulutustavat. Yläluokka edustaa yhteiskunnan virallista makua. Keskiluokalla halut ovat samat kuin yläluokalla, mutta resurssit ovat pienemmät. Työväenluokan maku määrittyy välttämättömyyksien kautta. Työväenluokkaa ei kiinnosta yläluokan maun kohteet.

Kyky kuluttaa hyvää makua ilmaisevia tuotteita vaatii sosiaalista, taloudellista ja kulttuurista pääömaa sekä tiettyä habitusta. Pääomat kytkeytyvät yhteiskuntaluokkiin habituksen kautta.

Kulttuurisella pääomalla tarkoitetaan tapaa puhua ja elehtiä oikein, ryhtiä, pukeutumista, kirjallisuuden ja musiikin tuntemista, soitinten soittotaitoa, taiteen omistamista ja kykyä keskustella eri ihmisten kanssa. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan verkostoja ja henkilösuhteita. Taloudellinen pääoma on sama kuin tulot ja omaisuus. Erilaiset pääomat eivät esiinny yksinään, vaan ne on muutettavissa toisikseen, esimerkiksi suhteiden kautta saadulla työpaikalla.

Habitus tarkoittaa yksilön käyttäytymistaipumuksia ja elämäntyylin näkymätöntä perustaa, joka on riippuvainen yksilön taustasta. Se ilmentää sosiaalista identiteettiä ja mahdollistaa tietyn maun omaksumisen.

Bourdieun tutkimusta on myös kritisoitu. Se voi kertoa vain ranskalaisesta yhteiskunnasta. Jälkimodernien kulutusteorioiden mukaan maut ovat yksilöllistyneet. Bourdieu ei ota huomioon ikää ja sukupuolta. Ihmiset voivat myös liikkua luokasta toiseen. Tosin he kantavat vielä edellisen luokan taakkaa tai vapautusta.

Koulutus ja sosioekonominen asema suhteessa kulutukseen

Ammattiaseman käyttäminen kulutuksen tarkasteluun jättää huomioimatta työvoiman ulkopuolella olevat eli työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset. Siksi koko väestöä tarkasteltaessa katsotaankin yleensä ammattiaseman sijaan sosioekonomista asemaa.

Sosioekonomista asemaa käytetään usein empiirisissä tutkimuksissa. Se on kuitenkin luokka-aseman kannalta ongelmallinen, sillä eläkeläisten ja opiskelijoiden sosioekonominen asema ei ole suoraan palautettavissa luokkiin.

Koulutus jakaa ihmiset selkeisiin hierarkioihin ja linkittyy vahvasti luokka-asemiin. Se ei myöskään jätä ulkopuolelle samalla tavalla kuin sosioekonominen tarkastelu. Ongelmallista koulutuksen käyttämisellä on yleinen koulutustason nousu ja koulutusuran alussa olevat. Ammattikoulujen opiskelijat ja yliopisto-opiskelijat niputetaan yhteen.

Laman jälkeen työttömät ja opiskelijat eivät ole lisänneet kulutustaan. Kulutuserot ovat revenneet eri ryhmien välillä.

Digitaalinen kuluttaminen

Bloggauksen pohjana on käytetty luentoja ja artikkelia

A history of the digitalization of consumer culture: From Amazon through Pirate Bay to FarmVille (Lehdonranta 2011)

Digitaalisen teknologian kehitys on vaikuttanut kulutustapoihimme. Tuotteita ostetaan suoraan verkkokaupoista. Blogeissa ja foorumeilla arvostellaan ja keskustellaan tuotteista. Kuluttajat osallistuvat itse tuotteiden jakamiseen ja jopa niiden tuottamiseen. Ympäri maailmaa käytetään miljoonia euroja virtuaalisiin tuotteisiin, pelihahmoihin ja verkkopelien sekä -palveluiden omiin valuuttoihin.

Mikrotalouden kulutusteoriassa jokaisella kuluttajalla on haluja, jotka määräävät mitä kuluttajat ostavat markkinoilta budjettinsa rajoissa. Taloustieteessä haluja pidetään sisäsyntyisinä. Markkinoinnissa halujen alkuperää pidetään perustarpeina ja Maslowin ideoiden mukaan hierarkioihin järjestettynä.

Sosiologiassa kehittyneiden maiden kulutushaluja pidetään sosiaalisesti konstruoituna. Jokainen ostospäätös voidaan selittää abstraktilla tarpeella, sillä kuluttajat kommunikoivat kulutustuotteilla. Ne ilmentävät sosiaalista statusta, luokkaeroja, ryhmiin kuuluvuutta ja identifioivat asemaa yhteiskunnassa. Kulutushyödykkeet myös rajaavat ja vahvistavat sosiaalisia suhteita. Toisin kuin taloustieteessä kulutushalut nähdään kulttuurisesti määräytyvinä.

Taloustieteen kulutusteoriassa halujen tyydyttämistä pidetään hyvinvoinnin edellytyksenä. Keskeiset analyysin aiheet ovat transaktiokulut, tuontirajoitukset ja muut esteet jotka estävät kuluttujia kuluttamasta. Taloustieteen näkökulmasta virtuaalista kulutusta tarkasteltaessa pääkysymys on, auttaako se kuluttajaa tekemään parempia kulutusvalintoja.

Sosiologiassa kaksi keskeisintä näkökulmaa kulutukseen ovat sosiaalinen kerrostuvuus ja hedonistisuus. Ne tuovat syvyyttä taloustieteen näkemykseen selittämällä, mistä kuluttajan halut syntyvät. Samalla sosiologia myös kritisoi taloustieteen oletusta, että kulutustarpeiden tyydyttäminen on rationaalisen ajattelun seuraus.

Yhteiskunnallisen kerrostumisen näkökulmasta hyödykkeiden kuluttamisesta saatu tyydytys seuraa sen aikaansaamasta sosiaalisesta signaloinnista eikä fyysisestä käytöstä. Ääriesimerkkinä tästä ovat keräilyesineet. Kulutus on oman identiteetin rakentamista.

Hedonistisesta näkökulmasta keräilijä saa tyydytyksen jalosta ajatuksesta harvinaisten ja harvojen arvostamien esineiden säilyttämisestä. Kulutus on ihmisen identiteetin tutkimista ja unelmointia.

Sosiologiset analyysit digitaalisen tekniikan kulutuksesta

Sosiologiassa digitaalista tekniikkaa on analysoitu kulutushyödykkeenä ja toisaalta välineenä kuluttaa muita hyödykkeitä sen avulla. Nykypäivänä erilaiset kulutustottumukset ovat kuitenkin sen verran moniulotteisia, että on hyödyllistä jakaa digitaalinen kulutus vielä pienempiin osiin: kuluttajiin, hyödykkeisiin, paikkoihin ja prosesseihin.

Muutokset paikoissa ja prosesseissa

Nettishoppailu yleistyi 90-luvun puolivälissä. Se teki kuluttamisesta helpompaa ja tehokkaampaa. Myös sisäänostajan luomasta ympäristöstä siirryttiin kuluttajien omien halujen tyydyttämiseen. Toisaalta nettishoppailua on kritisoitu siitä ettei se ole sosiaalista, tavaroita ei voi fyysisesti koskea ja ihmiset jäävät helpommin addiktion sekä markkinoinnin vangiksi.

Sosiologisesta näkökulmasta nettikauppojen valtavat valikoimat ja tehokkaat hakuominaisuudet mahdollistavat identiteetin ilmaisemisen helpommin. Nettikauppoja käytetään myös unelmoimiseen; Suurin osa eBaysta tehdyistä ostoksista perutaan juuri ennen checkout-vaihetta.

Muutokset kuluttajassa

Erilaiset teknologiat, kuten RSS-syötteet, blogit, sosiaaliset verkot, www-sovellukset, Creative Commons -lisenssit ja vertaisverkot, ovat lisänneet kuluttajan valistuneisuutta. Niiden myötä myös kuluttajat osallistuvat enemmän itse kuluttamiseen.

Vertaisverkkojen yleistuminen 1990-luvulla mahdollistivat ohjelmien, musiikin, elokuvien ja kirjojen kopioimisen ja levittämisen virallisten jakelukanavien ulkopuolella. Niiden myötä myös vanhan ja ei-kaupallisesti kannattavan kulttuurin säilyttäminen ja jakelu onnistui. Syntyi ensimmäinen digitaalinen kuluttaja, joka osallistui itse digitaalisten hyödykkeiden jakeluun.

Erityisesti 2000-luvun puolivälissä yleistyneet teknologiat saivat kuluttujat osallistumaan kulutukseen jäsennellyn ja suodatetun tiedon myötä. Esimerkiksi blogien kautta kuluttajille syntyi tehokkaampia keinoja arvioida sekä vertailla erilaisia hyödykkeitä ja levittää alhaalta ylöspäin tietoa tuotteista.

Kuluttaja on ottanut myös aktiivisen roolin tuotteiden tuottamisessa. Esimerkiksi usein vertaisverkkojen kautta ladatut työkalut, musiikkisamplet ja valokuvat ovat luoneet remix-kulttuurin kaupallisesti tuotettujen tuotteiden ympärille. Avoimen lähdekoodin ohjelmat ovat myös yksi aktiivisen roolin ottamisen tapa. Joukkoistamisessa (crowdsourcing) tuottajien ja työntekijöiden roolit on siirretty osittain yleisölle. Joukkoistamista on käytetty elokuvissa (Iron Sky), datan käsittelyssä ja verifioinnissa, projektien rahoittamisessa ja ohjelmistokehityksessä.

Sosiologiassa uutta kuluttajaa, joka osallistuu aktiivisesti tuotteiden tuottamiseen, kutsutaan prosumeriksi. Osallistuva kuluttaminen on tehnyt kuluttajasta kriittisemmän, vihreämmän ja postmaterialistisen. Toisaalta kriittisemmän näkemyksen mukaan uudet teknologiat mahdollistavat vain paremmin kulutustrendien leviämisen ja ihmiset ovat alkaneet luoda sosiaalisia distinktioita digitaalisesti esimerkiksi facebookin liketyksillä.

Muutokset hyödykkeissä

Ensimmäiset digitalisoituneet hyödykkeet olivat informaatiohyödykkeitä kuten sanomalehtiartikkelit ja musiikkikappaleet. Informaatiota voi kopioida ja jakaa ilman sen arvon heikkenemistä. Niiden lisäksi on syntynyt myös digitaalisia hyödykkeitä, jotka toimivat kuten niukat materiaaliset hyödykkeet; Ne mahdollistavat oikeiden ja kuviteltujen halujen tyydyttämisen, sosiaalisten distinktioiden luonnin, identiteetin rakentamisen ja hedonistisen fantasioinnin.

Ensimmäiset digitaaliset hyödykkeet syntyivät 90-luvun lopussa, kun massiivisten verkkopelien pelaajat alkoivat myydä pelissä saamiaan tavaroita eBayssa. Ilmiön levitessä syntyi myös ammattimaisia pelien omien hyödykkeiden kauppaajia, ja pelien tekijät alkoivat myydä niitä erikseen verkkokaupoissa.Vuonna 2007 tehtiin suurin julkinen pelaajien välinen kauppa World of Warcraft -pelihahmosta. Hahmon myyntihinta oli 7 000 euroa.

Populaarikulttuuri kansan palveluksessa

Populaarikulttuurilla viitataan monesti tiettyihin genreihin, kategorioihin tai tuotantotapaan, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa määritelmän ongelmalliseksi. Populaarikulttuuri onkin käsitteenä monitulkintaisempi, ja se asettuu tiettyyn kulttuuris-historialliseen kontekstiin ja on sidottu määrittelijän näkökulmaan.

Populaarikulttuuri voidaan määritellä enemmistön kulttuurina, jonka pyrkimys on mahdollisimman suuren yleisön saavuttaminen (Mozart vs Greatest Hits of Mozart). Populaarikulttuuri voi olla myös elämäntyyli ja identiteetti, jolla ihmiset tuovat julki faneuttaan. Lisäksi se voi ilmentää osakulttuureita ja yhteiskunnan rakenteita. Esimerkiksi nuorisokulttuuria tai etnisyyttä. Populaarikulttuurin voi nähdä myös massakulttuurina, joka tuottaa ilman luovuutta ja omaperäisyyttä mekanistisia jäljennöksiä.

Populaarikulttuuria voi määritellä myös toiseuden kautta. Populaarikulttuurissa ei ole korkeakulttuurin arvokkuutta, harvinaisuutta tai luovuutta. Populaarikulttuurista puuttuu myös kansankulttuurin alkuperäisyys, aitous ja perinteisyys. Toiseus voi viitata myös alakulttuurin marginaaliseen asemaan suhteessa valtakulttuuriin.

Populaarikulttuurin legitimoituminen

Populaarikulttuuriin suhtauduttiin 1920–1930-luvuilla usein torjuvasti ja epäillen. Kuitenkin teknologian, globalisoitumisen ja urbaanin kulutuskulttuurin myötä kulttuuriprotektionismi kävi mahdottomaksi ja erityisesti 1970-luvulta lähtien populaarikulttuuri on legitimoitunut.

Populaarikulttuuri yhtenäisyyden tuottajana ja heijastana

Populaarikulttuuri tuottaa kertomuksia suomalaisista sekä suomalaisuudesta ja käsittelee yhteisiä kokemuksia sekä tunteita. Se toimii näin kansakunnan eheyttäjänä ja yhdistäjänä. Erityisesti Suomen itsenäistymisen jälkeen populaarikulttuurilla oli korostunut rooli kansakunnan yhdistäjänä.

Populaarikulttuuri kansansivistyksen työvälineenä

Populaarikulttuuria käytettiin 1800-luvun sivistyneistön aloittaman kansansivistysprojektin jatkona. Tavoitteena oli tuottaa kunnollisia kansalaisia opettamalla arvoja, elämäntapoja ja ideologioita populaarikulttuurin välityksellä. Vuoteen 1960 asti sivistyneistön porvarilliset "koti, uskon ja isänmaa" -arvot oli helposti tunnistettavissa. Sittemmin hyvän kansalaisen malli on muuttunut hyvinvointivaltion arvojen puolustamiseksi.

Populaarikulttuuri kansanomaisena kulttuurina

Populaarikulttuurilla on ollut rooli myös tavallisen kansan tunteiden ilmaisijana. Populaarikulttuuri esitti karnevalistisia ja irvailevia vastakuvia viralliselle käsitykselle Suomesta. Se on kaventanut sivistyneistön ja rahvaan välistä kuilua.

Esimerkiksi 1950-luvun rillumarei-elokuvat toivat esille korkeakulttuurin ja kansankulttuurin välisen ristiriidan. Elokuvien näkemykset yhteiskunnan perusarvoista poikkesivat vallitsevista. Ne ylistivät laiskuutta, vähättelivät työntekoa ja esittivät kansanomaista puhetta sekä pukeutumista.

Populaarikulttuuri protestina

Populaarikulttuuria käytetään myös protestina valtakulttuuria vastaan. Vahvalla poliittisella tai yhteiskunnallisella sisällöllä ja normeja kyseenalaistamalla on pyritty yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Protestimusiikin status voidaan jakaa korkeaan ja matalaan. Korkeassa protestissa (esim. Agit Prop) sivistyneistö löysi populaarimusiikin. Matalassa protestissa (esim. Irwin Goodman) yhteiskuntakritiikkiä ilmaistiin kansan suulla, kuplettiperinteen mukaisesti.

Kansan palveluksessa - vai ei

Perinteisesti populaarikulttuurin status on ollut matala, vaikkakin se on noussut 1950-luvun kulttuurisotien ja 1970-luvun legitimoitumisen jälkeen. Vakavia teemoja käsittelevää populaarikulttuuria on ollut helpompi arvostaa kuin kevyempää, vain viihteellistä, populaarikulttuuria.

Kaupallisuus on rajannut populaarikulttuurin statusta matalaksi, mutta toisaalta se on myös vahvistanut populaarikulttuurin asemaa paikallistaloudessa ja koko Suomen brändäyksessä.

Suomalaista populaarikulttuuria on pyritty myös suojelemaan ja globaali populaarikulttuuri on koettu uhkana. Peloista huolimatta globaali ja lokaali kulttuuri ovat yhdistyneet. Puhutaan glokalisaatiosta.

Perhe ja kasvatus

Kasvatus on väline, jolla yhteiskunta toteuttaa sosialisaatioprosessia. Sosialisaatioprosessi tarkoittaa prosessia, jossa lapsi tulee itsestään tietoiseksi persoonaksi ja oppii omassa kulttuurissaan tarvittavat kyvyt. Myös se on sosialisaation tulos, jos ihminen ei täytä yhteiskunnan arvojen ja normien mukaista ihannetta.

Kasvatettaessa lapsi vakuutetaan, että normit, kiellot, vaatimukset, oikeudet ja mahdollisuudet ovat oikeutettuja ja toimivat sekä lapsen itsensä sekä koko yhteisön parhaaksi. Sosiaalistaminen on tietoista ja tiedostamatonta. Se tapahtuu myös arjen itsestään selvillä teoilla ja tavoilla joilla lasta kohdellaan. Sosialisaatio on sukupolvien välinen vuorovaikutusprosessi, jonka tuloksena uusi sukupolvi valmistuu osallistumaan yhteiskunnan toimintaan.

Sosiologiassa sukupolvi on enemmän kuin biologinen ikäpolvi. Sosiologiassa sukupolvia yhdistää yhteinen kokemusmaailma. Sukupolvi määrittyy siis yhteisesti jaettujen elämänkokemuksien kautta. Se sisältää myös kollektiiviset käsitykset ja uskomukset kysymyksiin hyvästä ja pahasta sekä oikeista ja vääristä olemisen ja tekemisen tavoista.

J. P. Roos erottaa neljä erilaista sukupolvea:

1.  Sotien ja pula-ajan sukupolvi
2.  Sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolvi
3.  Suuren murroksen sukupolvi (suuret ikäluokat)
4. Lähiöiden sukupolvi (syntynyt 1950-luvulta lähtien)

Mikä on perhe

Perhe on uusintava, säilyttävä ja sosiaalistava instituutio. Perhe on keskeinen sukupolvien ja sukupuolten välisten suhteiden näyttämö. Perhe merkitsee yksilöllisyyden ylittävää moraalisten sitoumusten ja traditionaalisten suhteiden paikkaa. Perhe on toimija, joka välittää yhteiskunnallisen tason järjestelmien vaatimukset yksilöiden maailmaan. Perheen tila kertoo jotain olennaista koko yhteiskunnan tilasta ja kehityssuunnista.

Perheen yksiselitteinen määrittely on kuitenkin ongelmallista. Perhe voi olla ydinperhe, uusperhe, suurperhe, sateenkaariperhe, tai perhemuodostelma sukulaisten ja ystävien kesken. Käsitys perheestä vaihtelee eri kulttuureissa ja eri aikoina.

Perhe yhteiskunnallisten muutosten kourissa

Myös perhe on kokenut suuria muutoksia ja haasteita yhteiskunnan muuttuessa maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseksi palveluyhteiskunnaksi. Yksilöllisessä ja liberaalissa arvomaailmassa elämän suunnittelun ja oman elämän merkitys on korostunut. Lisäksi kiristyvä kilpailu työpaikoista, muuttoliikkeen vilkastuminen ja koulutusmahdollisuudet ovat rapauttaneet perinteistä perheen, suvun ja naapuruston varaan rakentunutta yhteisöllisyyttä.

Invidualisoituneessa maailmassa yksilöiden intressit, vaatimukset, toiveet, kokemusmaailmat ja suunnitelmat pitää huomioida yhteisesti. Myös naisten sidokset miehiin ja äitiyteen ovat perinteisessä mielessä höllentyneet. Nykyaikaisessa perheessä yhteisymmärryksen saavuttaminen onkin usein vaikeampaa.

Haasteista huolimatta suomalaiset kuitenkin arvostavat perhettä edelleen. Se tarjoaa edelleen mahdollisuuden yhteisöllisyyteen ja läheisiin ihmissuhteisiin.


Perhe tilastoissa

Suomi on avioeroluvuissa maailman kärkeä, vaikka avioituminen on ollut viime vuosina nousussa. Toisaalta avioerotilastot eivät riitä perheiden tilojen määrittämiseen, koska neljäsosa asuinliitoista on aviolittoja ja yli puolet esikoislapsista syntyy avoliittoon tai yksinhuoltajille.

Syntyneiden lapsien määrä on kuitenkin laskenut radikaalista edellisten vuosikymmenien aikana. Hedelmällisyysluku on tällä hetkellä 1,87. Jotta nyt aikuisiässä olevien lukumäärä uusiutuisi, pitäisi sen olla 2,1.

Elämäntapojen muutos

Elämäntapa on syvällisempi käsite kuin arkikielen elämäntyyli. Elämäntapa on yksilön tai perheen elämänvaiheista, elinoloista, arkielämästä ja  interaktiosta koostuva kokonaisuus. Elämäntapa jäsentyy arvomaailman ja omaa elämää koskevien arvioiden ja tärkeinä koettujen elämänalueiden kautta.

Elämäntapa on myös yhteiskunnallisten ja kulttuuristen olosuhteiden määrittämä ja mahdollistama elämän jäsentämisen tapa. Se edellyttää sen jakavilta toimijoilta yhteisen nimittäjän tai elämänsisällön olemassaoloa sekä tiettyjen arkielämää jäsentävien periaatteiden omaksumista.

Suomalainen elämäntapatutkimus

Sodanjälkeiset yhteiskunnalliset muutokset herättivät kiinnostuksen kulttuurillista ja elämäntavallista muutosta kohtaan. Lisäksi taustalla vaikutti Chicagon koulukunnan ajamien tutkimusmenetelmien muutokset. Merkittävimpiä teemoja suomalaisessa tutkimuksessa ovat olleet maaltamuutto, koulunkäynnin pidentyminen, ammattikoulutus, tehdastyö ja kaupungistuminen. Menetelmät ovat olleet yleensä laadullisia. Esimerkiksi elämänkertoja ja syvähaastatteluja.

Elämäntapojen muutos Suomessa 60- ja 70-luvun taitteessa

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen synnytettiin maanhankintalain myötä pientiloja rintamamiehille ja siirtoväelle. Pientilat osoittautuivat kuitenkin suureksi yhdyskuntasuunnittelun virheeksi. Pientilojen elinkelvottomuus sekä maa- ja metsäteknologian kehitys käynnisti suuren muuton maalta kaupunkeihin. Sen seurauksena kaupungit kasvoivat nopeasti, mikä itsessään vauhditti myös maaseudulta kaupunkiin muuttoa palveluiden ja hyvinvointipalvelujen supistuessa.

Alueellinen muutos aiheutti myös kulttuurillisen muutoksen. Sen vaikutuksesta muun muassa työn itsemääräämisoikeus supistui, työ ja perhe erosi toisistaan, patriarkaalinen perherakenne murtui, ydinperheen merkitys korostui, vain tunteisiin perustuva aviosuhde muuttui haavoittuvammaksi, elintaso nousi ja ihmiset keskiluokkaistuivat.

Lähiöt

Erityisesti Etelä-Suomen teollisuuskaupunkien kasvaessa tarvittiin lisää asuntoja, joten tehokkuus oli kaiken ehtona. Betonielementtirakentaminen mahdollisti asuntojen massatuotannon, ja rakennusliikkeiden ehdoilla tapahtui Suomen suburbanisoituminen ja samalla yhdyskuntarakenteen muuttuminen suunnittelemattomaksi ja hajanaiseksi.

Lähiöiden kipukohdiksi muodostui työn ja asuminen erillisyys. Miesten muuttuessa palkollisiksi ja emäntien muuttuessa kotirouviksi sosiaaliset suhteet vähentyivät ja elämänsisällöt tyhjentyivät. Miehille työ ei riittänyt elämänsisällöksi eikä patriarkaaliset normit mahdollistaneet kotitöihin osallistumista. Naisilla oli taas liikaa tekemistä, mutta toisaalta myös lasten- ja kodinhoidossa oli alue, jossa nainen saattoi tuntea itsensä vielä tarpeelliseksi.

Patriarkaalisten arvojen ja palkkatyön muodostaman ristiriitaisen murroskulttuurin ja sitä vastaava elämäntavan ongelmat alkoivat ratketa, kun kotirouvat siirtyivät palkkatöihin, miehet alkoivat tehdä kotitöitä ja perheyhteisyys rakennettiin taloudellisen menestyksen varaan. Myös lähiöravintolat lievittivät paineita.

Yhteiskunta ja rakenteet

Yhteiskunta rakentuu ihmisten välisistä suhteista. Niihin kuuluu institutionalisoidut sosiaaliset roolit ja niiden väliset suhteet. Esimerkiksi maanomistaja–torppari tai työnantaja–palkansaaja. Yhteiskunnalla on rakenne, joka muodostuu keskeisistä sosiaalisista jaoista sekä väestön jakaantumisesta sukupuolen, yhteiskuntaluokan, alueen, kielen ja etnisen taustan mukaan.

Instituutio on tiettyä inhimillisen toiminnan ja vuorovaikutuksen aluetta säätelevä käytäntö ja sääntö sekä niitä koskeva ymmärrys. Niiden olemassaolo ja oikeutus vaatii jaettuja merkityksiä ja kulttuuria.

Kulttuuri on merkitysrakennelma, joka koostuu arvoista, normeista, kielestä, tiedosta, symboleista, kommunikaatiosta, rituaaleista muista merkityksellisistä osista. Kulttuuri, instituutiot ja yhteiskunta ovat kaikki sidoksissa toisiinsa, ja muutokset yhdessä vaikuttaa kaikkiin muihin.

Elinkeino- ja väestörakenteen (alue- ja luokkarakenteen) muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa

Suomen itsenäistyessä asukkaita oli 3,1 miljoona. Nyt suomalaisia on 5,3 miljoonaa.Väestörakenne on kuitenkin muuttunut: syntyvyys on alentunut ja iäkkäiden määrä noussut. Samoin elinkeinorakenne on muuttunut 1900-luvun maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Näiden muutosten seurauksena ihmiset ovat muuttaneet maalta kaupunkeihin. Kaupungit ovat kasvaneet nopeasti, ja maaseudun palvelut ovat supistuneet. Toisaalta myös sopeutumisvaikeudet kaupungissa ovat lisääntyneet ja sen seurauksena sosiaaliset ja psyykkiset ongelmat lisääntyneet.

Myös luokkarakenne muuttui yhteiskunnan rakenteen mukana. Tietoisuus kansallisesta kulttuurista sekä Euroopasta virranneet uusromanttiset aatteet syrjäyttivät sääty-yhteiskunnan ja uudet elinkeinot haastoivat maatalouden. Syntyi keskiluokka ja tehdastyöläisistä koostuva työväenluokka.

Teollisten elinkeinojen myötä siirryttiin rahatalouteen, josta seurasi ristiriitoja omistavien ja omistamattomien yhteiskuntaluokkien välillä. Kansa jakaantui punaisiin (maatalous- ja teollisuusväestö) ja valkoisiin (talollisväestö) sekä näiden ulkopuolelle yleensä jääviin ihmisiin (torpparit). Syttyi kansalaissota.

Syntyvyyden alentuessa myös työikäisten määrä on vähentynyt. Tästä on seurannut huoltosuhteen (alle 15-vuotiaat + yli 64-vuotiaat / 15–64-vuotiailla) huononeminen.

Eläkeläisten määrä on nelinkertaistunut vuodesta 1950 ollen nyt 1,2 miljoonaa. Suurten ikäluokkien eläköityessä on herännyt pelko eläkepommista. Asiaan on kuitenkin yritetty varautua jo 1990-luvun alusta. On poistettu varhaisia eläkereittejä, superkarttumalta kannustettu työntekoon 63 ikävuoden jälkeen ja erilaisilla kehittämishankeilla parannettu työelämän laatua.

Ikääntyvät voi nähdä myös voimavarana. Suuret ikäluokat ovat tottuneet kuluttamaan ja siten maksavat välillisiä veroja ja vilkastuttavat yritystoimintaa. Ikääntyvät osallistuvat aktiivisesti myös vapaaehtoistyöhön ja mummo- sekä vaaripalveluihin.

Kansallinen identiteetti

Kansallinen identiteetti on sisäänrakennettu ja vaikeasti tiedostettu positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin liittyvä merkitysrakennelma. Merkitysten tärkeys ei ole kaikille sama ja ne ovatkin keinotekoisesti rakennettuja, mutta eivät kuitenkaan mielivaltaisia.

Merkit eivät ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan ne myös tuottavat ja määrittelevät sitä myös. Kulttuurin tarjoamien merkkien turvin kansalaiset kokevat yhteenkuuluvuutta ja voivat jäsentää maailmaa ja sosiaalisia suhteita oikeutetusti ja yleisesti hyväksytyttävällä tavalla, vaikka ne eivät sitä oikeasti olisikaan.

Jotta ihmiset alkaisivat ymmärtää kansakunnan yhteisönä, pitää muodostua kertomuksia yhteisestä historiasta tai myyttisestä menneisyydestä vastauksena kysymykseen keitä me olemme. Kertomukset ankkuroituvat myös ajan lisäksi paikkoihin kuten kansallismaisemiin tai vähemmän konkreettisesti kirjoihin, elokuviin ja sävellyksiin.

Kertomukset kansallisidentiteetistä voivat olla todenmukaisia tai ainakin toimia osittain todentuntuisesti, mutta sen lisäksi ne kertovat jotain kansakunnan oletetusta olemuksesta. Kertomukset eivät ole myöskään kaikkien kertomuksia, vaan niitä kerrotaan useilla tahoilla ja ne käyvät kamppailua keskeisten arvojen määrittelystä ja todellisuustulkinnoista.

Suomalaisen kansallisidentiteetin synty

Kiinnostus suomalaiskansalliseen kulttuuriin heräsi 1700-luvulla, jolloin H. G. Porthan yritti innostaa sivistyneistöä tutkimaan asiaa. Suomen siirtäminen Venäjän haltuun vuonna 1809 vauhditti asiaa, ja sivistyneistö alkoi etsiä aineksia, joilla kansallista heräämistä vauhditettaisiin. Tällöin niin sanotun Turun romantiikka -nimisen liikkeen viitoittamana alettiin uskoa, että suomen kielestä ja kansanrunoudesta löytyisi aidoin suomalainen hengenvoima.

Elias Lönnrotin vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala oikeutti Suomen nostamisen kansakunnaksi muiden joukkoon. Kalevalan lisäksi J. V. Snellmannin kansallisfilosofinen ajattelu ja  vaatimukset suomen kieltä alistavan ruotsinkielisen kulttuurin ylivallan murtamiseksi johti vähitellen siihen, että sivistyneistöön alkoi kerrostua suomenkielisiä ryhmiä koulutuksen kautta.

Pikkuhiljaa kuitenkin sivistyneistön romantisoitu käsitys suomalaisesta nöyrästä, kuuliaisesta, hiljaisesta ja jumalaapelkäävästä kansakunnasta alkoi rakoilla. Syntyi uusia kertomuksia  Suomen kansasta. Raittiusliikkeen luoma sterotypia juoposta kansasta, työväenliikkeen nousu, eduskuntauudistus ja suurlakko mursivat lopullisesti runebergiläisen kansankuvan. Viimeistään kansalaissodan ja Lapuan liikkeen myötä eri tahojen oli pakko tarkentaa käsityksiään itsestään sekä muista. Näin syntyi myös idea vahvemmasta yhtenäisyyskulttuurista, jonka talvisota lopulta toteutti.

Urheilu ja yleisradio suomalaisen kansallisidentiteetin yhtenäistäjänä

Lehdistön ja radion nousun myötä kansallista ideologiaa voitiin yhtenäistää helposti. Ne tekivät kansallisista symboleista osan jokaisen yksilön arkipäivää. Silta julkiseen ja kansalliseen elämään rakennettiin etenkin urheilun avulla. Urheilusta tuli kenttä, josta monet positiiviset myytit suomalaisuudesta syntyi. Syyllistävän vähäpuheisen metsäläisyyden vaihtoehdoksi syntyi patrioottisia käsityksiä suomalaisesta sisusta ja suoraselkäisyydestä.

Yhtenäisyyttä ei kuitenkaan rakennettu kaikkien ehdoilla. Radio oli valtion monopoli, jonka tehtäväksi määrättiin kansan sivistäminen. Ohjelmapolitiikkaa kehitettiin hyvin korkeakulttuuriseksi.

Hyvinvointi-suomi

Hyvinvointivaltiossa valtiolla on keskeinen rooli kansalaisen elintason ja toimeentulon varmistamisessa. Hyvinvointivaltion taustalla on peruskäsitys, jonka mukaan sosiaaliset ongelmat ovat yhteiskunnallisesti tuotettuja ja niiden seuraukset pitää ratkaista yhteisesti.

Hyvinvointivaltion mahdollisti toisen maailmansodan jälkeinen nopea talouskasvu ja korkeaan työllisyysasteeseen pyrkiminen. Ensimmäinen systemaattisen hyvinvointivaltion ohjelman kehitti sir William Beveridge. Se pyrki pehmentämään taloudellista liberalismia tuomalla mukaan sosiaalista yhteisvastuuta. Samalla kuitenkin piti pitää huolta markkinatalouden toimimisesta.

Hyvinvointivaltion keinoja sosiaalisten ongelmien ratkaisuun ovat

• lasten ja muun hoivatyön järjestäminen
• asumiseen liittyvät toimet
• kansalaisen terveyden edistäminen
• koulutuksen järjestäminen
• työttömyyden torjunta
• tulojen uudelleenjako
• infrastruktuurista huolehtiminen
• suojelun ja järjestyksen ylläpito

Suomalainen hyvinvointivaltion kehitys

Suomessa otettiin mallia Ruotsin kansankotiohjelmasta. Kansankotiohjelman ideana oli käyttää tulonsiirtoja, tarjota ammattimaisia sosiaalipalveluita ja mahdollistaa äitien työssäkäynti kehittämällä asunto- ja päivähoitopalveluita.

Suomessa hyvinvointivaltion kehitys käynnistyi hitaasti agraaristen olojen vuoksi. Vasta 1960-luvulla syntyi ensimmäinen kokonaissuunnitelma Suomen sosiaalipolitiikkaa varten (Kuusi). Pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi kehittyminen kesti 1980-luvulle asti. Pekka Kuusen teoksen suuntaviivat olivat seuraavat:

• Kaikki ovat yhteisessä vastuussa jokaisen kansalaisen sosiaalisesta turvallisuudesta.
• Yhteiskuntapolitiikkaa pitää arvioida sen mukaan mikä on parasta kansalaiselle.
• Kaikilla on oikeus perusturvaan ja toimeentuloon.
• Sosiaaliturva taloudellisen kehityksen ja kasvun edellytyksenä.

Suomalaisen hyvinvointimallin rakentumisen vahvan julkisen sektorin varaan mahdollisti suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteet. Suomessa ei ollut etnisyyteen liittyviä ristiriitoja, minkä vuoksi ei pelätty etuuksien menevän vähemmistöille. Köyhien osuus kansasta oli suhteellisen vähäistä ja sen lievittäminen annettiin kuntien tehtäväksi, mistä alkoi kasvaa julkisen sektorin hoitama sosiaalipolitiikka. Myös suomalaisten elämäntavat olivat agraarisuuden ja köyhyyden vuoksi eriytymättömiä, mikä mahdollisti kollektiivisten ratkaisujen tekemisen.


Hyvinvointiregiimit

1.  Liberaalinen hyvinvointivaltio
2.  Konservatiivinen hyvinvointivaltio
3.  Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio

Liberaalinen regiimi

Perustuu markkinoihin ja yksityisiin vakuutuksiin. Hyvinvointipalvelut ostopalveluita. Valtion rooli marginaalinen. Tulonsiirrot pieniä.

Konservatiivinen regiimi

Hyvinvointietuudet rakentuvat palkkatyön ja vakuutusten varaan. Sosiaaliset ongelmat ratkaistaan läheisyysperiaatteen mukaisesti. Perheen, kirkon ja vapaaehtoistyön rooli keskeinen. Saksa, Hollanti, Belgia ja Ranska.

Sosiaalidemokraattinen regiimi

Etuudet universaaleja. Valtio keskeisessä roolissa.

Hyvinvointivaltion kritiikki

Jo 1960-luvulla Pekka Kuusi ennakoi hyvinvointivaltioon kohdistuvaa kritiikkiä seuraavasti:

• massahoitoa ihmisrakkauden sijaan
• kustannukset liian suuria, verotus heikentää yritteliäisyyttä
• hyvinvointivaltio on harmaa ja ikävä
• Järjestelmän rakentaminen on holtitonta ja epäjärjestelmällistä.

Hyvinvointivaltion haasteet

Uusliberalistinen talouspolitiikka:

• Yksityisen sektorin koko kasvaa
• Investointiystävällinen ilmapiiri siirtämällä valta demokraattisesti valituilta toimijoilta
• Rahapolitiikka poliittisen kontrollin ulottumattomiin keskuspankkien hoidettavaksi.
• Velkavapaat budjetit, joiden seurauksena julkisten menojen rajoittaminen valtion uusi talouspoliittinen tehtävä

Kulttuurimme mahdollisesti myös helpottaa hyvinvointivaltion purkamista omilla avuilla selviämisen sekä velattomuuden ihannoin vuoksi.

Myös globalisaatio haastaa hyvinvointivaltion. Globaali markkinatalous tekee uusliberalististen oppien välttämisen vaikeaksi. Globalisaation uhkia hyvinvointivaltiolle:

• Pääomat siirtyvät muualle ja verotulot romahtavat.
• Yritykset voivat kilpailuttaa valtioita.
• Kansallisvaltion rooli ja merkitys romahtaa.
• Globalisaatio on kätevä perustelu tehtäessä kansallisesti hankalia päätöksiä.

Toisaalta globaalissa talouskilpailussa voi menestyä myös hyvinvointivaltion tuottamilla laadukkailla työntekijöillä ja infrastruktuurilla.

Yhteiskuntaluokat ja sosiaalinen liikkuvuus Suomessa

Useimmat osaavat vastata, kun kysytään ihmisen luokka-asemaa. Suomessa yli 85 % ja
USA:ssa 99,4 %.

Marxin ja Weberin välisistä luokkakiistoista on akateemisessa maailmassa siirrytty kiistelemään kapean ja sateenvarjoluokkamääritelmän välillä. Kapeassa yhteiskuntaluokkamääritelmässä ihmisen luokka-aseman määrää suoraan ammatti. Laajemmassa sateenvarjomääritelmässä luokka-asemaan vaikuttaa erilaiset yhteiskuntaa kerrostavat tekijät.

Arjessa luokka-asemaa käytetään yleesnä sateenvarjokäsitteenä. Siihen, mihin luokkaan ihmiset kokevat kuuluvansa, vaikuttavaa muiden perheenjäsenten ammatit, koulutus, tulot, poliittinen suuntautuminen, perhetausta ja monet muut tekijät. Tutkimuksessa käytetään yleensä kapeaa luokkamääritelmää, ja se onkin joka tapauksessa väliintuleva tekijä koulutuksen ja tulojen välissä.

EG-luokitus on eniten käytetty luokkaluokitus. Siinä yksilön luokka määritetään kahden tekijän avulla:

1) onko yksilö työnantaja, työntekijä vai itsenäinen yrittäjä
2) työn itsenäisyys, työn valvonnan aste ja taidolliset vaatimukset

EG-luokitus sisältää seuraavat ryhmät:

I Ylemmät professioammatit: tuomarit, lääkärit, kansanedustajat, ylin johto, erityisasiantuntijat
II Alemmat professioammatit: alemman tason johto, opettajat
IIIa Toimistotyöntekijät: pankkitoimihenkilöt, sihteerit
IIIb Asiakaspalvelutyöntekijät: sairaanhoitajat, tarjoilijat, kauppojen kassat, kampaajat, talonmiehet
IVa+b Yksityisyrittäjät
IVc Maanviljelijät
V Työnjohto (työväestö)
VI Ammattitaitoinen työväestö: hitsarit, muurarit, putkimiehet
VIIa Muu työväestö: koneenhoitajat, kokoojat, varastotyöntekijät
VIIb Muu työväestö mataloudessa: metsurit, eläintenhoitajat, kalastajat

Näitä ryhmiä voi kuitenkin yhdistellä pienemmiksi tarpeen mukaan. Esimerkiksi valkokaulustyöntekijöihin ja palvelusektoriin (I-III), itsenäisiin yrittäjiin (IV) ja duunareihin (V-VII).

Postmoderni luokkakritiikki

Luokkateoriaa on kritisoitu seuraavasti:

 - Ihmiset eivät erottele toisiaan luokkien mukaan
 - Yhä useampi ei kuulu työväestöön tai on riippumaton työtuloista
 - Identiteettejä ei rakenneta enää ammattien varaan
 - Hyvinvointivaltiossa turvattomuus ei jakaudu luokka-asemittain

Näihin voi kuitenkin vastata, että ihmisillä on kysyttäessä käsitys omasta luokka-asemastaan, työväestöön kuuluvien osuus on kasvanut naisten siirtyessä työelämään ja ansiosidonnainen työttömyysturva riippuu työtuloista.

Myös hyvinvointivaltion tarkoituksena on ollut alun perin vähentää luokkaeroja. Jos erot olisivat entisen kaltaiset, olisi koko projekti epäonnistunut.

On myös esitetty (mm. Bell), että teollisuusammatit vähenevät ja informaatioammatit yleistyvät. Myöskään tämä ei pidä paikkaansa, vaan työväestön määrä on pysynyt miesten kohdalla suurin piirtein samana 70-luvulta asti. Naisten kohdalla kyseisestä luokkarakenteen muutoksesta on hieman enemmän näyttöä.

Myöskään tulojen mukaan luokkaerot eivät ole vähentyneet, vaan yhteiskuntaluokkien väliset tuloerot ovat nousseet. Tämä selittyy ylemmän professioluokan muita voimakkaammalla tulotason kasvulla.

Mahdollisuuksien tasa-arvo

Meritokratiassa vain kykyjen ja motivaatioiden pitäisi määrätä yksilön luokka-asema. Yhdessäkään maassa ei kuitenkin vallitse mahdollisuuksien tasa-arvo, vaikka pohjoismaat ovatkin tasa-arvoisempia kuin muut.

Koulutus ja vanhempien asema selittävät parhaiten, mihin yhteiskuntaluokkaan ihmiset päätyvät. Koulutus onkin paras tapa vaikuttaa lapsen luokka-asemaan, mutta ei riittävä. Muita yhteiskuntaan sijoittumisen vaikuttavia tekijöitä ovat henkilökohtaiset ominaisuudet ja sosiokulttuuriset taidot. Ylempien sosiaaliluokkien jälkeläisillä on alempiin luokkiin verrattunna käytökseen, kielenkäyttöön, elämäntapoihin, ajattelumalleihin, ulkonäköön ja itseluottamukseen liittyviä resursseja, jotka luetaan eduksi työmarkkinoilla.

Suomen väestö: 1500-luvun asutusliikkeet

Tiivistelmä Suomen väestö -nimisen kirjan 1500-luvun muuttoliikkeitä käsittelevästä
kirjasta.

Parhaiten tunnettuja asutushistorian vaiheita ovat 1500-luvun muuttoliikkeet, joissa asutettiin Keski- ja Pohjois-Suomen sisämaa-alueet. Pääasiassa muuttajat tulivat Savon-maakunnasta.

Savolaisten lähtemiseen uudisasuttajiksi vaikutti verotaakan lisääntyminen ja eränkäynnin taloudellinen kannattavuus. Myös läpi keskiajan jatkuneen Karjalasta Savoon kohdistuneen uudisasutuksen seurauksena Savon asutus tihentyi, ja oli savolaisten vuoro lähteä uudisasukkaiksi uusille seuduille.

Kun eränkäynti ei enää mahdollistanut toimeentuloa, niin savolaiset turvautuivat huuhtakaskiviljelyyn ja karjanhoitoon. Huuhtakaski vaati kuitenkin laajat viljelymaat, sillä uusi sato otettiin joka vuosi uudesta huuhdasta.Viljelymaiden leviämisen pohjoisemmaksi mahdollisti myös kaskeamisessa käytetty kaskirukii, joka kesti tavallista peltorukiita paremmin kylmempää ilmastoa.

Myös valtio hyötyi erämaiden asuttamisesta verotulojen lisääntyessä ja Ruotsin sekä Venäjän välisen rajan siirtymisestä idemmäksi. Valtiovalta pyrkikin hyvin määrätietoisesti ohjailemaan asuttamista. Uudisasukkaiden kohdatessa erämaiden vanhoja omistajia kuningas asettui uudisasukkaiden puolelle ja julisti, että viljelemätön maa kuuluu kruunulle eikä alueiden omistajille elleivät he itse ala viljellä maata..

Savolaisten asutustoiminta jakaantui alueellisesti. Pohjois-Savon uudisasuttaneet tulivat nykyisten Juvan, Rantasalmen, Joroisten ja Varkauden kunnista. Pienempi osa myös Säämingistä. Savon eteläisen puolen läntisistä osista muuttovirta kohdistui Rautalammin suurpitäjään, joka käsitti lähes koko nykyisen Keski-Suomen maakunnan alueen.

Savolaiset asuttivat myös Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan alueet. Joko suoraan Savosta tai Rautalammin pitäjän sekä Pohjois-Pohjanmaan kautta. Pohjois-Pohjanmaan savolaiset asuttivat aikaisemmin kuin Etelä-Pohjanmaan, sillä Savosta oli suora vesireitti Oulujoen vesistöjen lähdejärville.

Myös Venäjän puolelle kohdistui uudisasutusta 1500-luvun lopulla. Vuosisadan loppua sai myös
odottaa aikaisemmin turvattomaksi koettu Kainuu, jonka laajan asuttamisen sai käyntiin vasta Täyssinän rauhan solmiminen vuonna 1595.

Ruotsin puolelle Länsi-Suomesta oli muutettu jo keskiajalla. Muutto kohdistui Keski-Ruotsiin ja läntisen Ruotsin peltoviljelyalueille. Peltoviljelyalueille muutto jatkui vielä 1500-luvulla ja oli huipussaan 1540- ja 1550-luvuilla.

Myös savolaiset alkoivat asuttaa 1500-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Ruotsin sisämaa-alueita, pääasiassa Vänernin ja Vätternin pohjoispuolelta. Muuttoliike Savosta jatkui vuosisadan ajan. Se kohdistui laajoille alueille Keski- ja Pohjois-Ruotsin sisämaa-alueille.

Onnellisuuden sietämätön vaikeus

Nämä muistiinpanot eivät ole sosiologian luennoilta, vaan Veritas-forumin järjestämästä Onnellisuuden sietämätön vaikeus -nimisestä keskustelutilaisuudesta.

Onnellisuudelle ei ole tarkkaa määritelmää, mutta se on hyödyllinen käsite. Ihmisiltä voi tutkimuksissa kysyä kyllä/ei-vastauksen, ovatko he onnellisia. Tosin tällainen kysymyksenasettelu vaikuttaa siihen miten ihmiset vastaa. Suomessa Aamulehden tilaamassa kyselyssä 90 % (sic) vastaajista olivat onnellisia. Huomionarvoista onnellisuustutkimuksessa on kuitenkin se, että Etelä-Euroopan maissa on onnettomampia ihmisiä kuin pohjoismaissa, vaikka onnellisuutta tutkisi miten tahansa.

Pohjimmiltaan ihmisiä ahdistaa sairauden ja kuoleman pelko. Meidän yhteiskunnassa kuitenkin ihmiset ovat onnettomia, koska pitää pärjätä, olla huippu ja pitää olla tavoitteita. Ihmiset ovat ahtaassa putkessa, jossa ei  hyväksytä esimerkiksi ettei ulkoinen habitus täytä tiettyjä vaatimuksia tai ihminen ei ole tarpeeksi sosiaalinen. Yhteiskunta on totalisoiva ja siitä on vaikea päästä ulos.

Toisaalta myös kaikki kulttuurit ovat ahdistavia niille, jotka eivät sovi normeihin. Ihminen on kuitenkin kaikesta mukayksilöllisyydestä huolimatta konformistinen laumaeläin. Kaikesta viime vuosikymmenien lisääntyneestä suvaitsevuudesta huolimatta tulee koko ajan lisää uusia pakkoja ja kurjuutta. Vakioprosentti ihmisistä on aina onnettomia.

Jos voittaa lotossa, rakastuu tai vaikka valmistuu maisteriksi, niin hetkellinen onnellisuus kestää viikon pari, jonka jälkeen onnellisuus palaa takaisin perustasolle. Perustasoa voi kuitenkin nostaa elämässä toistuvilla pienillä kivoilla asioilla, esim. harrastuksilla. Lisäksi myös muiden ihmisten auttamisella, myönteisellä perusasenteella, itsehillinnällä (ei iske aina heti negatiivia ajatuksia pöydälle), kohtuullisuudella ja riskinvälttämiskäyttäymisellä.

Toisaalta taas toiset haluaa kokea extremeä. Ei haluta kokea vanhainkodissa tunnetta elämän hukkaan menemisestä. Toisaalta siihen voi liittyä myös käänteinen puoli eli koko ajan extremempien ja extremempien asioiden kokeminen. Tosin proffat olivat eri mieltä porttiteoriasta, vaikka molemmat pitivät addiktoitumisen uhkaa todellisena.

Seuraavaksi keskusteltiin lisääkö uskonnollinen maailmankatsomus onnellisuutta. Vähän oltiin taas eri mieltä, mutta vaikutus on olemassa vaikkakin se on pieni. Ihmiset ovat keksineet kymmeniä tuhansia uskontoja eikä ne kaikki ole samalla viivalla. Mutta ainakin lempeä uskonto voi yhteisöllisyyden kautta onnellistaa. Mutta toisaalta myös rajapintojen kautta tuoda onnettomuutta. Esim. muslimien vaikeudet suomalaisessa yhteiskunnassa tai jos suomalaisen nainen muuttaisi Iraniin.

Materialismista sanottiin, että se vähentää onnellisuutta, mutta toisaalta jotkut ovat onnellisia Ikeassa tai Helsingin Stockmannilla. Tässä osaa keskustelua mainittiin myös, että pyrkiminen rahaan tuo onnettomuutta mutta rahan omistaminen onnellistaa.

Raha tuo arvostusta, mielekkyyttä ja valtaa. Jos rahaa on kuitenkin liikaa niin paljosta nauttiminen on stressaava. Tosin niin myös kädestä suuhun -eläminen eikä köyhyys tuo koskaan onnellisuutta. Joku taso rahassa pitää siis olla.

Lopuksi siirryttiin yleisökysymyksiin. Koulutus ei lisää onnellisuutta. Suomessa ikä ei vaikuta onnellisuuteen. (Vaikuttaako jossain muualla?). Altruismi ja itsekkyys kuuluvat ihmisyyteen samaan aikaan; Ihminen ei tee hedonistisen egoistisuuden vuoksi muille kivoja asioita, vaan koska pystyy omaksumaan toisen päämäärät ja epätoivon.

Psyykenlääkkeistä keskusteltiin että ne eivät poista ihmisyydestä mitään, vaan ainoastaan turhan henkisen tuskan. Tosin tässä oltiin vähän eri mieltä, kuuluuko ihmisyyteen myös negatiiviset tunteet ja voiko järkevän pelon erottaa ahdistuneisuudesta. Toinen proffa oli tässä sitä mieltä että ennen kaikkea turhan kärsimyksen poistaminen on oleellisinta.

Myöskään epäonnistumisista ei opi juuri mitään. Mainittiin myös että ihminen adaptoituu ja slummeissa sekä syöpäosastoilla on onnellisia ihmisiä.

Jälkimodernit kulutusteoriat

Giddens 
Ihminen rakentaa identiteettinsä kulutustuotteilla, minkä vuoksi ihmiset ovat alkaneet arvostaa käyttöarvon sijaan tavaroiden näyttöarvoa.

Featherstone
Kulutusta ohjaa myös identiteetin rakentaminen, mutta se on kuitenkin koko ajan jatkuvassa liikkeessä. Tuotteen ostamisessa on kyse symboliarvosta, ja tavarat ovat kommunikoinnin välineitä. Klassinen esimerkki automainonta.

Campbell
Jakaa kulutuksen tarpeiden ja halujen (= ei välttämättömät tuotteet/palvelut) tyydyttämiseen. Halut dominoi tarpeiden tyydyttämistä.Tämän päivän kulutusyhteiskunnassa kuluttajilla on kyltymätön halu ja kaipuu uutta kohtaan. Kuluttaminen on unelmointia ja identiteetin tutkimista, mutta vähemmän sen rakentamista.

Baudrillard
Ihminen ei osta tarpeeseen, vaan koska tuotteet symboloi jotain (esim. "luksusta"). Tuotteet ja tapahtumat ovat vain todellisuuden simulaatioita. Elämme hypertodellisuudessa, jossa mainonta ja media luo meille todellisuuden. Esim. Thaimaan tsunamit ja prinsessa Dianan kuolema tulevat osaksi meidänkin todellisuutta.

Maffesoli / Bauman 
Nykyaikainen yhteisöllisyys syntyy elämäntyyliyhteisöjen (= kulutustottumukset) varaan. Puhutaan uusheimoista. Esim. konsertin yleisö ja ipadin käyttäjät.

Bauman
Nyky-yhteiskunta = kulutusyhteiskunta. Ihmisen päätehtävä on kuluttaa eikä tuottaa. Kulutusyhteiskuntaa pidetään yllä

i) Tietoisella aukolla luvatun ja toimitetun välillä ("ipad2 on parempi, ipadillä ei tee enää mitään")
ii) Tyydytetään tarpeita tavalla, joka synnyttää uusia (esim. lautapelien  lisäosat). Addiktioon asti?

Ihmisestä on myös itsestään tullut tuote, jonka kysyntää ylläpidetään. Esim.nettideitit, toistuvasti muuttuvan muodin mukaan tehtävät plastiikkakirurgiaoperaatiot, firman vaihto palkankorotus mielessä.

Ritzer 
Pikaruokaravintoloista tulee tehokkuus, ennustettavuus, kontrolli ym. kulutukseen (prosumption). Kuluttaja tekee itse töitä ravintolassa, pankkiautomaateilla, nettikaupoissa jne.