sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kansallinen identiteetti


Kansallinen identiteetti on sisäänrakennettu ja vaikeasti tiedostettu positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin liittyvä merkitysrakennelma. Merkitysten tärkeys ei ole kaikille sama ja ne ovatkin keinotekoisesti rakennettuja, mutta eivät kuitenkaan mielivaltaisia.

Merkit eivät ainoastaan kuvaa todellisuutta, vaan ne myös tuottavat ja määrittelevät sitä myös. Kulttuurin tarjoamien merkkien turvin kansalaiset kokevat yhteenkuuluvuutta ja voivat jäsentää maailmaa ja sosiaalisia suhteita oikeutetusti ja yleisesti hyväksytyttävällä tavalla, vaikka ne eivät sitä oikeasti olisikaan.

Jotta ihmiset alkaisivat ymmärtää kansakunnan yhteisönä, pitää muodostua kertomuksia yhteisestä historiasta tai myyttisestä menneisyydestä vastauksena kysymykseen keitä me olemme. Kertomukset ankkuroituvat myös ajan lisäksi paikkoihin kuten kansallismaisemiin tai vähemmän konkreettisesti kirjoihin, elokuviin ja sävellyksiin.

Kertomukset kansallisidentiteetistä voivat olla todenmukaisia tai ainakin toimia osittain todentuntuisesti, mutta sen lisäksi ne kertovat jotain kansakunnan oletetusta olemuksesta. Kertomukset eivät ole myöskään kaikkien kertomuksia, vaan niitä kerrotaan useilla tahoilla ja ne käyvät kamppailua keskeisten arvojen määrittelystä ja todellisuustulkinnoista.

Suomalaisen kansallisidentiteetin synty

Kiinnostus suomalaiskansalliseen kulttuuriin heräsi 1700-luvulla, jolloin H. G. Porthan yritti innostaa sivistyneistöä tutkimaan asiaa. Suomen siirtäminen Venäjän haltuun vuonna 1809 vauhditti asiaa, ja sivistyneistö alkoi etsiä aineksia, joilla kansallista heräämistä vauhditettaisiin. Tällöin niin sanotun Turun romantiikka -nimisen liikkeen viitoittamana alettiin uskoa, että suomen kielestä ja kansanrunoudesta löytyisi aidoin suomalainen hengenvoima.

Elias Lönnrotin vuonna 1835 ilmestynyt Kalevala oikeutti Suomen nostamisen kansakunnaksi muiden joukkoon. Kalevalan lisäksi J. V. Snellmannin kansallisfilosofinen ajattelu ja  vaatimukset suomen kieltä alistavan ruotsinkielisen kulttuurin ylivallan murtamiseksi johti vähitellen siihen, että sivistyneistöön alkoi kerrostua suomenkielisiä ryhmiä koulutuksen kautta.

Pikkuhiljaa kuitenkin sivistyneistön romantisoitu käsitys suomalaisesta nöyrästä, kuuliaisesta, hiljaisesta ja jumalaapelkäävästä kansakunnasta alkoi rakoilla. Syntyi uusia kertomuksia  Suomen kansasta. Raittiusliikkeen luoma sterotypia juoposta kansasta, työväenliikkeen nousu, eduskuntauudistus ja suurlakko mursivat lopullisesti runebergiläisen kansankuvan. Viimeistään kansalaissodan ja Lapuan liikkeen myötä eri tahojen oli pakko tarkentaa käsityksiään itsestään sekä muista. Näin syntyi myös idea vahvemmasta yhtenäisyyskulttuurista, jonka talvisota lopulta toteutti.

Urheilu ja yleisradio suomalaisen kansallisidentiteetin yhtenäistäjänä

Lehdistön ja radion nousun myötä kansallista ideologiaa voitiin yhtenäistää helposti. Ne tekivät kansallisista symboleista osan jokaisen yksilön arkipäivää. Silta julkiseen ja kansalliseen elämään rakennettiin etenkin urheilun avulla. Urheilusta tuli kenttä, josta monet positiiviset myytit suomalaisuudesta syntyi. Syyllistävän vähäpuheisen metsäläisyyden vaihtoehdoksi syntyi patrioottisia käsityksiä suomalaisesta sisusta ja suoraselkäisyydestä.

Yhtenäisyyttä ei kuitenkaan rakennettu kaikkien ehdoilla. Radio oli valtion monopoli, jonka tehtäväksi määrättiin kansan sivistäminen. Ohjelmapolitiikkaa kehitettiin hyvin korkeakulttuuriseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti